Ei mikään ravihevonen

Pier Paolo Pasolini: Matteuksen evankeliumi (Il Vangelo secondo Matteo, Italia 1964)

Elokuvat eivät ole ravihevosia”, sanaili festivaalien kilpasarjoihin tuskastunut Aki Kaurismäki. Vaikka ei pitäisikään filmikisoista, on paikallaan laatia listoja erityisen merkittävistä elokuvista. Sellaisen teki myös Vatikaani vuonna 1995, elokuvan satavuotisjuhlien johdosta.

Listalle pääsi 45 merkittävää elokuvaa kolmessa kategoriassa, uskonto, arvot ja taide. Viidentoista merkittävimmän uskonnollisen elokuvan joukosta löytyy italialaisen Pier Paolo Pasolinin (1922–1975) Matteuksen evankeliumi, joka hyvin ansaitsisi ykköspalkinnon sarjassa kaikkien aikojen Raamattu-elokuva.

Elokuva valmistui vuonna 1964. Ohjaajan kiistanalaisesta persoonasta huolimatta se noteerattiin heti myönteisesti myös katolisen kirkon piirissä. Meillä elokuva pääsi teatterilevitykseen vasta kolme vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1967. Näin sen seuraavana syksynä koululaisnäytäntönä Lahdessa, melkein tuoreeltaan siis. Tosin se on jäänyt osaltani ainoaksi ison kankaan katsomiskokemukseksi.

Televisiossa Matteuksen evankeliumia on esitetty harvakseltaan, mutta edellisen kerran niinkin äsken kuin 2017 joulukuussa. Pienen ruudun taltioinnit ovat mahdollistaneet elokuvan tutkimisen, mutta esteettisenä kokemuksena vailla vertaa säilyy tuo koululaisnäytäntö. Mikään ei ole korvannut parituntisen filmin katsomista yhdeltä istumalta, alusta loppuun ilman taukoja.

Alkutekstien vieriessä kuullaan 1960-luvun alun suosituinta kansanmessua, afrikkalaista Missa Lubaa. Musiikin vaihtuessa Bachin Matteuspassioon nähdään ohjaajan omistuskirjoitus “rakkaan paavin Johannes XXIII muistolle“.

Pasolini avaa metodinsa jo ensimmäisissä kuvissa. Tarina alkaa pitkällä lähikuvalla nuoren naisen kasvoista. Leikkaus hämmentyneisiin, epäuskoisiin miehenkasvoihin. Henkilöt vaihtavat katseita. Sitten kokokuva naisesta, hän on raskaana. Linnut visertävät. Mies kääntyy ja poistuu hitaasti. Pasolini on mestarillisesti, ilman kertojanääntä kuvittanut Matteuksen evankeliumin alkujakeita: “Jeesuksen Kristuksen syntymä tapahtui näin. Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa. (Matt.1:18–19)

Pasolini käyttää elokuvassa yksinomaan evankeliumitekstiä ja muita raamatunkohtia, paria vähäistä poikkeamaa luukuun ottamatta. Maria ja Joosef eivät tarvitse sanoja, koska evankelistakaan ei kirjoittanut heille keskustelua. Hieman myöhemmin, enkelin ilmoituksen saatuaan, Joosef kiiruhtaa takaisin Marian luo. Molempien kasvoilla on nyt hymyä, lämpöä ja läheisyyttä.

Pasolini hyödyntää neorealismin parhaita perinteitä. Elokuva on kuvattu Sisilian maaseudulla aidoilla kuvauspaikoilla ilman studiolavasteita. Mustavalkokuvissa on yhteiskunnallinen, dokumentaristinen ote. Paikalliset amatöörinäyttelijät sijoittuvat evankeliumin tapahtumiin ihmeen luontevasti. Tai pikemminkin: he kasvavat evankeliumikertomukseen suoraan, yhdessä karun elinympäristönsä kanssa. Vaikka Pasolini käyttää runsaasti joukkokohtauksia, ero aikakauden Hollywood-tuotantoihin ei voisi olla suurempi.

Olen pitkään pohtinut, mikä on tehnyt Matteuksen evankeliumista itselleni niin vaikuttavan elokuvan. Esteettisen kokemuksen erittely on tietenkin riskialtista. Lumous voi haihtua, mutta ehkä kannattaa yrittää.

Pasolini oli alun perin runoilija ja valitsi tietoisesti elokuvan tekstiksi pelkästään Matteuksen evankeliumin ja muutaman muun raamatunkohdan. Katsoja viedään näin suoraan yhteiseen ja yleispätevään Raamatun maailmaan. Italian kieli soi kauniisti, vaikka sitä ei ymmärtäisikään.

Musiikkina käytetään klassisten säveltäjien (Bach, Mozart, Prokofjev ja Webern) lisäksi spirituaaleja, bluesia ja mainittua katolista kansanmessua, Missa Lubaa. Klassikoista eniten kuullaan Bachia. Harjaantumaton korvakin tunnistaa useassa kohdassa Matteus-passion päättävän loppukuoron Wir setzen uns mit Tränen nieder (“…istuudumme kyynelin ja huudamme sinulle hautaan, lepää rauhassa”). Raamatun kielen tavoin monipuolinen musiikki tekee elokuvasta yleispätevää, lähes universaalia.

Vielä on mainittava Matteuksen evankeliumin puvustus. Katsojan huomio kiinnittyy aika nopeasti outoihin päähineisiin, erityisesti ylemmän yhteiskuntahierarkian edustajilla. Roomalaisilla sotilailla on lisäksi oudon leveät kypärät. Asuja on moitittu historialliseen ympäristöön kuulumattomiksi, mikä asiallisesti ottaen on totta. Tarkemmin katsoen tötterömäiset päähineet ovat kuitenkin tuttuja. Sellaisia esiintyy varhaisrenessanssin raamattuaiheisessa kuvataiteessa. Kuka tahansa voi googlata esimerkiksi Piero della Francescan (n. 1412-1495) maalauksia ja todeta tämän.

Matteuksen evankeliumi on on niin vaikuttava, koska se on paljon enemmän kuin pelkkä Raamattu-elokuva. Pasolini ei ollut kiinnostunut historiallisista näköiskuvista vaan kristillisen uskon vuosituhantisesta, suuresta kertomuksesta. Matteuksen evankeliumi on huolella valmistettu kielen, musiikin ja kuvan elementit nerokkaasti yhdistävä kokonaistaideteos, Gesamtkunstwerk.

Lopussa on tyhjän haudan aamu ja enkelin ilmoitus. Missa Luban Glorian siivittäminä riennetään juosten ylösnousseen kohtaamiseen. Monet kantavat arkisia työkalujaan, yhdellä on lapsi harteillaan. Kokonaistaideteos päättyy lähetyskäskyyn.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

Kommentit koskien kirjoitusta: “Ei mikään ravihevonen

  1. Pitkänperjantain palveluksen jälkeen tuli luettua tämä. Pekka, löysit aukon sivistyksessäni – Pasolinin Matteus on minulta näkemättä, vaikka erilaisia Jeesus-elokuvia on tullut katsottua. Itselleni Mel Gibsonin The Passion of the Christ on vaikuttavin ja kävin sen katsomassa kaksi kertaa tuoreeltaan elokuvateatterissa.

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *