Elämäntarinat sielunhoidossa – tuhat kertaa parempaa, kuin mukaansa tempaava kirja

Annelin tarina

Anneli eli lapsuutensa sota-aikana. Isä oli rintamalla, kotona tultiin toimeen niukalla ravinnolla ja juostiin pommikoneilta suojaan. Sodan jälkeen isä palasi, mutta ei ollut entisensä. Hän heräsi öisin näkemiinsä painajaisiin. Elämä jatkui. Tuli ensimmäinen työpaikka ja muutto kaupunkiin. Töitä tehtiin pelkäämättä, vapaa-ajalla käytiin tansseissa, jossa Anneli tapasi myös tulevan miehensä. Seuraavana kesänä tanssittiin häitä ja ostettiin yhteinen pieni koti. Vuodet vierivät ja pariskuntaa siunattiin lapsikatraalla.

Elämä pysähtyi, kun lapsista keskimmäinen kuoli vakavaan sairauteen. Oman lapsen menettäminen toi mukanaan ikävän, joka on kulkenut Annelin mukana läpi vuosikymmenten. Avioliitossakin oli omat haasteensa, mutta yhdessä jatkettiin. Lapset muuttivat pois kotoa ja pääsivät opiskelemaan. Lasten hyvinvointi heidän omassa elämässään toi paljon iloa ja kiitollista mieltä. Puhumattakaan innokkaana touhuavista, kauan odotetuista lasten lapsista.

Elämä saapui kääntöpisteeseensä, kun oli aika jäädä eläkkeelle. Seurasivat omalla tavallaan elämän antoisat vuodet. Anneli ja hänen miehensä saivat viettää aikaa kahdestaan ja nauttia yhdessä mökkeilystä. Muutama vuosi sitten elämä koetteli jälleen, kun Annelin mies menehtyi. Kuva rakkaasta miehestä lepää kehystettynä yöpöydällä. Yksin jäätyään Anneli on pohtinut elettyä elämäänsä, elämäntarinaansa, jonka sain kuulla.

Elämäntarinoista löytyvät rakkaat ihmiset ja merkittävät kokemukset

Kuvitteellisen Annelin elämäntarinan kaltaisia tarinoita sain kuulla vuosi sitten, kun tein sairaalasielunhoidon harjoittelun osana teologian opintojani. Myös kesäteologin töissäni olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat halunneet muistella ja kertoa elämänsä vaiheista.

Elämäntarinat ovat tyypillinen aihe ikäihmisten sielunhoidollisissa keskusteluissa. Näin olen ainakin itse kokenut ja huomannut. Kun elettyä elämää on takana lukuisia vuosikymmeniä ja on aikaa ajatella, katse kääntyy helposti menneeseen. Siellä ovat rakkaat ihmiset, merkittävät kokemukset, onnen ja surun hetket, menneiden vuosikymmenten tavallinen arki. Ajan vierimisen mukanaan tuoma etäisyys elettyyn elämään mahdollistaa sen, että kokemukset jäsentyvät mielessä eteenpäin soljuvaksi tarinaksi.

Elämäntarinat imaisevat mukaansa

Näitä tarinoita on mahdottoman mielenkiintoista kuunnella. Kun ikäihminen alkaa kertoa minulle elämäntarinaansa, muu maailma ympäriltä katoaa ja ajan juoksu unohtuu. Elämän vaiheet, tunteet, tapahtumat ja niiden merkitykset vievät minut mukanaan. Innostun ja haluan kuulla lisää: ”Mitä sitten tapahtui?” Elämäntarinan kuunteleminen on kuin mukaansa tempaavan kirjan lukemista, mutta tuhat kertaa parempaa, koska tarina on edessäni elävänä ihmisenä. Silmieni edessä on ihminen, joka on kokenut ja elänyt tuon tarinan.

Elämäntarinat ansaitsevat tulla kerrotuksi

Eletystä elämästä puhuminen on tärkeää myös tarinaansa kertovalle ikäihmiselle. Suomen Mielenterveysseura on tuonut esille sitä, miten muistelu antaa mahdollisuuden tarkastella ja ymmärtää elettyä elämäämme ja itseämme. Jokaisella ihmisellä on oma elämäntarinansa ja jokaisen tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Vuosikymmenten kuluttua, kun olen vanha, toivon, että vierelläni on ihminen, joka haluaa muistella kanssani ja kuunnella elämäni tarinan.

Teksti:
Eveliina Hiltunen
Teologian kandidaatti, terveydenhoitaja ja sairaanhoitaja

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *