Eräänä harmaana keväänä

Kuva: Anna-Mari Kilpijärvi

Kuva: Anna-Mari Kilpijärvi.

Pöydälläni on tulenvärinen leikkoruusu. En koe ansainneeni sitä, mutta olisi ollut loukkaus kieltäytyä ottamasta sitä vastaan. Olen saanut ruusun nuorelta aikuiselta, jota olen tavannut seurakuntatalon keskusteluhuoneessa viikon-kahden välein koko kuluneen, harmaana myöhemmin muistamani kevään.

Hän on ajelehtinut kirkon ja seurakuntakeskuksen käytävillä päämäärättömän oloisena jo jonkin aikaa, kun juttelen hänen kanssaan ensimmäisen kerran. Tarina on enemmän kuin tavallinen: elämä on ollut rikki muiden ihmisten valintojen vuoksi jo ennen kuin se on kunnolla edes alkanut. Se on jättänyt jälkensä, muttei niin syviä tai näkyviä, että pääsisi oikeaan terapiaan. Kun kenenkään muun ovi ei aukea, aukeaa papin ovi, koska niin on luvattu – tämä on se paikka, jossa kolkuttavalle avataan.

Hän voisi olla viehättävä. Mutta syvä hylätyksi tulemisen kokemus siltä ainoalta, jonka olisi voinut perustellusti ajatella rakastavan ja huolehtivan, on synnyttänyt pysyvän epäluulon koko elämän kantavuutta kohtaan. Hän on kasvanut jollain tavoin rujoksi, pälyilemään ympärilleen, kulkemaan kumarassa huolehtimatta itsestään, koska ei ajattele kelpaavansa kenellekään muullekaan.

Niin me keskustelemme, kerta toisensa jälkeen. Aluksi, vaikken inhimillisten kipujen kanssa kokematon olekaan, järkytyn hänen elämänsä kertomuksesta, jonka seurauksena hän on jäänyt jonkinlaiseen lamautuneeseen välitilaan, jossa kiinnekohtia, perhettä, opiskelua, työtä tai harrastuksia ei ole. Mutta kun viikot kuluvat, lumi sulaa, valo kasvaa päivä päivältä, alan ihmetellä, mikä vika minussa on, kun keskustelu toistaa samoja kaavoja ja sisältöä. Mikään ei ratkea, liiku. Voimat ovat aina vain vähissä, eikä uskallusta tarttua mihinkään uuteen synny, vaikka masennusdiagnoosista ei ole kyse. Alan vähitellen turhautua, koska siihenastisen oman kokemukseni valossa ajattelen ihmisyyden kriisejä projekteina, jotka hoidetaan, enkä pysyvänä olotilana, jossa rämmitään vuodesta toiseen saldon pysyessä jatkuvasti miinuksella. Vasta pitkän ajan kuluttua alan hahmottaa, kuinka paljon tällaista kuitenkin todellisuudessa tapahtuu. Nyt ainoastaan kauhistun ajatusta, etten osaakaan kulkea rinnalla riittävästi, vaan olen vaarassa muuttua hänelle jälleen yhdeksi ihmiseksi, joka kääntää selkänsä vain koska ei jaksa tai osaa tarpeeksi.

Ammatti tulee suojaksi. Tapaan, koska virkani puolesta minun kuuluu. Kuuntelen, samat tarinat uudelleen ja uudelleen. Heitän pieniä arkisia vinkkejä, rohkaisua, asioita, jotka voi hoitaa asioina järjestykseen ilman erityistä inspiraatiota tai motivoitumista. Rakennan hänelle siltaa kuilun yli niillä keinoilla, jotka minulla on, tietämättä lainkaan, uskaltautuuko hän ottamaan sillalle koskaan ainuttakaan askelta. Tai haluaako hän edes, pois murheestaan, ainoalta maaperältä, jonka hän tuntee.

Sielunhoidossa, kuten myös nykyisessä työssäni lastensuojelun sosiaalityöntekijänä, on mielestäni vaikeinta tämä: ihminen kaipaa muutosta, mutta hän ei kerta kaikkiaan tiedä, miten eletään sitä uudenlaista elämää toivotun muutoksen jälkeen. Vaarana on, että tueksi tarkoitetuista tapaamisista syntyy ankkuri, joka kiinnittää toistuvien samankaltaisten keskustelujen kautta tiiviisti edelleen kaikkeen jo tapahtuneeseen, mistä pitäisi pystyä hellittämään otteensa. Ihmisen sielu on laillaan rajaton, sinne mahtuu asiaa enemmän kuin universumin verran – ja silti, kapasiteetti, joka kulloinkin on käytössä, on rajallinen. Kun ahdistava ja pelottava, mutta tuttu vie liikaa tilaa, ei mitään uutta mahdu kasvamaan.

Mutta eräänä päivänä huomaamme kevään päättyneen.

Ja silloin pöydälleni ilmestyy tulenvärinen ruusu, häneltä.

Hänen elämänsä ei ole tullut valmiiksi ja monia sen rakennuspalikoita on etsittävä vielä useiden mutkien takaa. Mutta jossakin minulta näkymättömissä, käsitykseni mukaan täysin paikallaan velloneissa keskusteluissa jotain hänen sielussaan on liikahtanut kohti uutta. Kohti sitä, että elämä ei tule olemaan helppoa, mutta entiseen on löydettävissä siedettävä, jatkuvasti kipuilematon välimatka ja tulevaisuuskin on tavoitettavissa.

Hän seisoo siltansa päässä valmiina astumaan sille. Tajuan, että hänen näkökulmastaan paikkani on ollut seistä sillan toisessa päässä, vaikka en ole voinut ottaa ainuttakaan askelta hänen puolestaan. Minussa se on saanut aikaan tunteen, että en auta.

Olen ollut väärässä.

Nyt minun on aika mennä ja antaa hänen kulkea itse.

Teksti: Pauliina Kuokka