Evankelioiminen on sitä, että ”kerjäläinen neuvoo toiselle kerjäläiselle, mistä löytyy leipää”

Seurakuntatasolla tehdään yleensä ero kahden toiminnan tai työmuodon välillä. Evankelioiminen on toimintaa, jolla halutaan tavoittaa evankeliumilla, ilosanomalla, ympärillämme olevat kristillisestä uskosta vieraantuneet ihmiset.

Lähetys tai lähetystyö puolestaan nähdään ja ymmärretään parhaassa tapauksessa seurakunnan perustehtävänä, mutta sitä tehdään kaukana meistä siellä jossain, siellä, missä ihmiset eivät ole kristittyjä eivätkä ole aiemmin kuulleet sanomaa rakastavasta Jumalasta. Ero siis perustuu maantieteelliseen ja kulttuuriseen etäisyyteen tai uskonnolliseen erilaisuuteen.

Vaikka lähetysteologiassa näin mustavalkoisesti ei ole ajateltu enää puoleen vuosisataan, monissa länsimaisissa kirkoissa – myös meillä – tällainen ajattelu on ollut yleistä. Kuitenkin vuoden 2015 tapahtumat pakolaisineen ja turvapaikanhakijoineen pakottivat monet suomalaiset kristityt tarkistamaan käsityksiään lähetyksestä ja evankelioimisesta, kun monet Suomeen tulleet pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät olleet kristittyjä eivätkä olleet koskaan kuulleet evankeliumin sanomaa.

Yllättäen lähellä olikin ihmisiä, joiden ajateltiin kuuluvan sinne ”jonnekin”, jossa lähetystyötä tehdään. Jos heille puhutaan evankeliumista ja uskosta Kristukseen täällä, onko kyse evankelioimisesta vai lähetystyöstä?

Kirkon lähetystyön toimikunta ja kirkon evankelioimistyön neuvottelukunta pitivät yhteisen kutsuseminaaripäivän Kirkon talossa 1.3. Kyseessä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun nämä kaksi kirkon toimielintä, joiden olemassaolo heijastaa yllä mainittua kahtiajakoa, kokoontuivat yhteen käsittelemään lähetystä ja evankelioimista.

Seminaarissa olivat pääpuhujina Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtaja, eteläkorealainen TT Jooseop Keum, ja Helsingin yliopiston missiologian dosentti, TT Risto Ahonen. Molempien esityksistä oli etukäteen sovittu kommenttipuheenvuoro, joiden jälkeen käytiin vilkasta keskustelua.

Yhdessä kohti elämää – lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa

Keumin esitelmässä oli kaksi kiskoa, joilla hänen esitelmänsä meni eteenpäin. Toinen oli Kirkkojen maailmanneuvoston uusin lähetysasiakirja ”Yhdessä kohti elämää: Lähetys ja evankelioiminen

Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtaja, eteläkorealainen TT Jooseop Keum vieraili maaliskuun alussa kirkon lähetystyön toimikunnan ja kirkon evankelioimistyön neuvottelukunnan yhteisessä kutsuseminaaripäivässä.

muuttuvassa maailmassa” (”Together Towards Life: Mission and Evangelism in Changing Landscapes”), joka on julkaistu suomeksi yhdessä alkutekstin ja ruotsalaisen käännöksen kanssa Lähetysteologisen Aikakauskirjan numerossa 16 (2013). Keum nosti asiakirjasta esiin maailmanlähetyksen tämän hetken suuria kysymyksiä, sekä yhteiskuntaan että teologiaan liittyviä.

Toinen kisko johti Tansaniaan, Arushaan. Ensi vuoden maaliskuussa siellä pidetään Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission järjestämänä seuraava maailmanlähetyskonferenssi, jonka järjestelyistä Keum on päävastuussa.

Maailmanlähetyskonferenssit ovat mission ja ekumenian juhlatilaisuuksia. Katsotaanhan modernin ekumeenisen liikkeen saaneen lähtölaukauksensa Edinburghissa 1910 pidetystä maailmanlähetyskonferenssista. Lähetys on aina ekumeenista, ja ekumeniaan liittyy aina lähetys.

Keumin mukaan lähetyksellä voi olla profeetallinen rooli kirkon ykseyteen ja oikeudenmukaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Samoin lähetys voi olla luovalla tavalla tuomassa uutta näkyä ekumeeniseen liikkeeseen, joka on institutionalisoitunut. Lisäksi lähetyksellä voi olla merkittävä rooli kirkon ja kehitysyhteistyöjärjestöjen välisissä suhteissa Kirkkojen maailmanneuvostossa ja ekumeniassa yleensäkin.

Evankelioiminen on kirkon identiteettikysymys

Ahonen puolestaan toi esitelmässään esiin sen, miten moni kirkon työntekijä ja seurakuntalainen sekoittaa toisiinsa kääntymisen ja käännyttämisen. Käännyttäminen on kielteinen asia, koska sillä viitataan henkiseen väkivaltaan ja toisen ihmisen painostamiseen jonkin aatteen (uskonnon, ideologian) kannattajaksi.

Kääntyminen sen sijaan on myönteinen asia, joka kuuluu aitoon uskoon. Ahosen mukaan länsimaisten kirkkojen ”käännyttämispelko” on johtanut vaikenemiseen evankeliumista, jolloin ihmiset täyttävät hengellistä tyhjiötä uusilla jumalilla.

Vanhaan ”kristikunta”-käsitteeseen on liittynyt alueellinen lähetysajattelu. Tähän on liittynyt ajatus ”sisälähetyksestä”, vastakohtanaan ”ulkolähetys”. Tällainen kahtia jakava ajattelu hylättiin jo vuonna 1963 Mexico Cityn lähetyskonferenssissa. Sen sijaan korostettiin, että kirkkojen tehtävään kuuluu yhdessä tarjota koko evankeliumi koko maailmalle. Koko maailma on lähetysalue. Näin ollen lähetys ja evankelioiminen kuuluvat niin teologisesti, käsitteellisesti kuin käytännön tasolla yhteen.

Lesslie Newbigin on esittänyt, että jälkikristillisessä länsimaisessa yhteiskunnassa ihmisillä on näennäistietoa, ennakkoluuloja ja huonoja kokemuksia kristinuskosta. Tällöin perinteiset evankelioimisen muodot eivät ole oikea tapa kohdata sekulaaria maailmankatsomusta. Evankelioiminen ei ole kapea seurakunnallinen työala, vaan se tahtoo välittää kokonaisvaltaisen evankeliumin aikamme ihmisille.

Tässä yhteydessä Ahonen korosti paikallisseurakunnan merkitystä nykyisessä lähetystilanteessa. Lutherin ajatus yleisestä pappeudesta on yhä käyttökelpoinen. Esityksensä alussa ja lopussa Ahonen siteerasi srilankalaista teologia D.T. Nilesia, joka on sanonut evankelioimisesta, että ”siinä kerjäläinen neuvoo toiselle kerjäläiselle, mistä löytyy leipää.”

Kirkon lähetystyön toimikunnan ja kirkon evankelioimistyön neuvottelukunnan kutsuseminaarin lisäksi TT Jooseop Keum tapasi Suomessa tiedotusvälineiden edustajia, kirkon lähetysjärjestöjen johtajia sekä teologian jatko-opiskelijoita.

Risto Jukko
Johtaja, Kirkon lähetystyön keskus

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *