Mihin sielunhoito tarvitsee teologiaa?

Kysymys on jollakin tavalla vino tai outo.  Luterilaisen kirkon kontekstissa sielunhoito on kirkon omaa työtä, seurakuntayhteisön puitteissa tapahtuvaa ja sellaisena luterilaiseen teologiaan ankkuroituvaa. Se on kirkon tapa olla olemassa ihmisiä varten. Veljien – ja kaikkien muidenkin ihmisten – keskinäistä lohdutusta.  Sielunhoidolla on siis lukemattomia kytköksiä teologiaan. Käsitys ihmisestä, kuva Jumalasta ja suhde Häneen, elämän merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden kokemukset, synnin ja armon todellisuus, kuoleman kysymykset, kelpaaminen ja tuomituksi tuleminen, hylätyksi tai vastaanotetuksi tulemisen kokemus, käsitys kirkosta, suhde Raamattuun ja kirkon historiaan – sielunhoidossa on läsnä koko näyttämö.

Onko sielunhoidon hengellinen tehtävä kadoksissa?

Välillä kuulen huolta siitä, onko vuosikymmenien aikana kadotettu sielunhoidon ydin ja hengellinen tehtävä, kun vuoropuhelu muiden ihmistä tutkivien ja auttavien tieteenalojen ja käytäntöjen kanssa on tuonut sielunhoitoon uusia näkökulmia, työtapoja ja syventänyt ymmärrystä ihmisen psyykkisestä todellisuudesta. Tähän huoleen liittyy usein ajatus siitä, että sielunhoito on kadottanut yhteyden kirkon oppiin ja teologian aarteisiin.

Työkokemukseni vuosikymmenten varrelta niin sairaalapappina kuin työnohjaajana, ja viime vuodet sielunhoidon kouluttajana, eivät ole tuottaneet minulle tällaista huolta. Olen sairaalapappina jatkuvasti kohdannut ihmisten eksistentiaalisia kysymyksiä, joiden kanssa he ovat kääntyneet puoleeni hyvin tietoisina siitä, että olen kirkon työntekijä. Puhe elämästä ja sen perustasta on saanut monenlaisia kielellisiä ja ei-kielellisiä ilmaisuja, mutta Jumalaa siinä on yhdessä etsitty ja Hänen läsnäoloonsa turvauduttu, nimeltä mainiten tai muita sanoja käyttäen. Ihmiset tekevät teologisia kysymyksiä, vaikka eivät itse niitä sellaisiksi osaisi nimittääkään.

Sielunhoidon koulutuksissa niin papin uransa alkupuolella olevien pastoraalikurssilaisten kuin sielunhoidon erityiskoulutusta käyvien seurakuntatyön konkareiden kanssa olen koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ottavat identiteettinsä kirkon työntekijänä varsin tosissaan. Suuri kysymys heille on, miten kirkon hyvä sanoma tulee todeksi kohtaamisissa, millä kielellä ja millaisella olemisen tavalla työntekijänä voi välittää evankeliumia ja vahvistaa seurakuntalaisen tai kenen tahansa ihmisen suhdetta Jumalaan. Samalla sielunhoitajan kysymys on, mitä kaikkea tarvitaan tukemaan ihmistä jaksamaan eteenpäin elämäntilanteessaan. Oma kokemukseni on, että kaikki hankittu ymmärrys ja osaaminen on hyödyksi ihmisiä kohdatessa.

Miten sielunhoidon teologia tulee lihaksi?

Sielunhoidon teologia tulee näkyväksi ja tuntuvaksi vuorovaikutuksessa. Väistämättä tämä sävyttää teologian tekemistä, sanoitusta ja tavoitteita. Kun pitkän avioliiton jälkeen puolisonsa menettänyt vanha mies kysyy siunauskeskustelussa, missä hänen vaimonsa nyt on, hänen tarpeensa tuskin on kuulla ensisijaisesti selvitystä välitilaopin eri tulkinnoista. Kohtuun kuolleen pienen vanhempien puhe vauvan muuttumisesta taivaassa enkeliksi ei siinä kohtaa kaipaa ensimmäisenä korjaavaa palautetta enkeliopin pohjalta. Tai klassiset kysymykset: mitä kirkko/Raamattu/Jumala sanoo siitä tai tästä isosta teemasta – kokemukseni mukaan kysymys on harvoin opillisesta mielenkiinnosta tai small talkin sävyssä esitetty. Yleensä sen takana on kipeä prosessi, jonka avaamiseen kysymys voi johtaa. Liian nopea vastaus sulkee keskustelun.

Asioilla on aikansa. Kirkon oppi ei katoa sielunhoitajan mielestä, ja välillä se voi olla keskusteluissa tärkeässä roolissa, mutta oppi edellä ei voi mennä ihmisten kirjaviin tilanteisiin. Teologian tekemisessä tärkeä metodi on silloin pitää silmät ja korvat auki ja suu kiinni riittävän pitkään, jotta ymmärtää enemmän siitä, mitä toinen ihminen oikeastaan kysyy ja tarvitsee. Se, mitä minä sielunhoitajana tarvitsen, ei ole ensisijaista.

Teologiaa tehdään yhdessä

Ihmisten kanssa tehdään teologiaa tässä ja nyt, kysyen, mikä on tässä tilanteessa totta, mihin voi luottaa, minkä varassa elää ja kuolla. Käyttöteologiaa, josta kirjoittaminen jää helposti muilla foorumeilla tekemättä. Arjen hermeneutiikkaa, elettyä ja koettua. Sielunhoidon teologia on mitä vahvimmin kontekstuaalista teologiaa. Tällä hetkellä näyttää viriävän hyvällä tavalla tarve tämän teologian ulottuvuuden sanoittamiseen ja jäsentämiseen entistä selkeämmin. Se on sielunhoidolle elävä ja eteenpäin vievä tie.


Sirkku Tukiainen

sielunhoidon kouluttaja

 

 

 

 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *