Millaiset kirkot kasvavat?

Euroopassa kirkot kuihtuvat, mutta muualla maailmassa ne voivat olla voimakkaassa kasvussa. Kasvun syitä on selvitetty useissa tutkimuksissa. Thaimaan Hua Thoonin jumalanpalvelus. Kuva: Riikka-Maria Kolkka

Yhdysvaltain Kansallisen kirkkojen neuvoston pääsihteeri, lainoppinut ja uskonnonvapausaktivisti Dean M. Kelley kohahdutti kirkollista kenttää 1970-luvun alussa teoksellaan Why Conservative Churches Are Growing. Kelley vertaili eri tunnustuskuntiin kuuluvien konservatiivisten ja valtavirran kirkkokuntien jäsenmäärien kehitystä, ja osoitti, että konservatiivisten kasvu oli säännönmukaisesti nopeampaa.

Kelleyn johtopäätös havainnoistaan oli, että uskontojen tapauksessa sosiaalinen vahvuus ja opillinen lempeys eivät sovi yhteen. Hän kirjoitti, että ”juuri ne piirteet, jotka tekevät uskonnosta luotaantyöntävän kriittisen ulkopuolisen näkökulmasta, tekevät siitä vakuuttavan jäsenille ja potentiaalisille käännynnäisille”.

Kirjassa esitetty teesi konservatiivisten kirkkojen elinvoimaisuudesta elää edelleen vahvana kirkollisella kentällä. Sittemmin väitteen tueksi on esitetty myös Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa kasvavia kirkkoja, jotka tyypillisesti edustavat helluntailais-karismaattista kristillisyyttä.

Näiden havaintojen innoittamina on tehty myös mittava määrä tutkimuksia, joissa on tieteellisesti koeteltu kirkkojen ja seurakuntien kasvuun vaikuttavia tekijöitä. Huolellisempi tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan useinkaan tue Kelleyn johtopäätöksiä.

Mitä tilastoista oikeastaan paljastuu?

Kelleyn havainto konservatiivisten kirkkokuntien suuremmasta kasvutahdista oli sinällään kiistaton. Mutta onko totta, että ilmiötä selittää juuri konservatiivinen teologia? Sen selvittämiseksi on suljettava pois muut tekijät.

Ensimmäinen haaste on puhtaasti tilastollinen. Esimerkiksi Kelley vertaili toisiinsa kirkkojen kasvukäyriä prosenttiyksiköissä, kun vertailukohdaksi otettiin vuoden 1940 jäsenmäärä. On kuitenkin selvää, että tällaisessa tarkastelussa myös absoluuttiset luvut ovat merkityksellisiä. Mitä pienemmästä ja nuoremmasta kirkkokunnasta on kyse, sitä enemmän kasvuluvuissa on niin kutsuttua volatiliteettia, eli satunnaistekijöistä johtuvaa liikkuvuutta.

Volatiliteettia voidaan havainnollistaa seuraavasti: Metodistikirkko on Suomessa kasvattanut jäsenmääräänsä noin 170 hengellä 2000-luvulla. Pienessä yhteisössä se merkitsee kuitenkin noin 14 prosentin kasvua. Vastaavaan kasvuprosenttiin päästäkseen evankelis-luterilaisen kirkon olisi pitänyt kasvattaa jäsenmääräänsä yli kuudellasadallatuhannella. Koska potentiaalisten uusien jäsenten määrä on rajallinen ja näillä kahdella kirkolla aivan eri suuruusluokkaa suhteessa olemassaoleviin jäseniin, kasvuprosentit eivät ole vertailukelpoisia.

Yhteisöjen ikäerot saattavat olla huomattavia. Esimerkiksi Mark Chavesin johtaman Yhdysvaltain kansallisen seurakuntatutkimuksen (2012) mukaan yli 66 prosenttia konservatiivisiin, evankelikaalisiin ja fundamentalistisiin kirkkokuntiin luokitelluista seurakunnista on perustettu vuoden 1950 jälkeen. Valtavirran seurakunnista näin nuoria on vain vajaa neljännes. Konservatiiviset seurakunnat ovat siis useimmiten Yhdysvalloissakin paljon nuorempia kuin valtavirran kirkkokuntien seurakunnat.

Kun yhteisöjen kasvuprosentit suhteutetaan niiden ikään ja jäsenmäärään, iso osa kasvun eroista sulaa pois, sillä opiltaan jyrkemmät kirkkokunnat ovat usein nuorempia ja pienempiä kuin opiltaan maltillisemmat suuret kirkkokunnat. Yhdysvaltalaiset tilastot kertovat selkeästi, että mitä jyrkempää teologiaa kirkkokunta edustaa, sitä pienempi se on. Volatiliteetin johdosta juuri niillä on kasvun suhteen etulyöntiasema.

Konservatiivisuus selittää kasvua – mutta toisin kuin kuvitellaan

Toimintaympäristöllä saattaa olla luultua suurempi merkitys konservatiivisten kirkkojen menestykselle. Esimerkiksi edellä mainitun yhdysvaltalaisen seurakuntakyselyn mukaan konservatiivisista seurakunnista noin puolet sijaitsee Yhdysvaltain etelävaltioissa, jotka ovat tunnettuja konservatiivisemmasta kulttuuristaan. Sen sijaan koillisrannikon liberaaleissa osavaltioissa sijaitsee vain kuusi prosenttia konservatiivisista seurakunnista.

Vastaavasti monet Afrikan ja Aasian kirkoista elävät kulttuurisilta arvoiltaan konservatiivisissa ympäristöissä. Liberaalimmassa Euroopassa konservatiivisilla kirkoilla on ollut huomattavasti huonompi menestys. Konservatiivisten kirkkojen kasvua saattaa siten selittää suureksi osaksi se, että ne ovat niin hyvin sopusoinnussa ympäröivässä kulttuurissa vallitsevien odotusten kanssa.

Toinen tähän liittyvä ulkoinen tekijä on syntyvyys. Konservatiivisissa kulttuuriympäristöissä ihmisillä on keskimäärin useampia lapsia kuin vauraissa ja liberaaleissa kulttuureissa elävillä. On sosiologinen itsestäänselvyys, että valtaosa kirkkojen jäsenkehityksestä selittyy joka tapauksessa syntyvyydellä. Siksi myös liberaalien ja konservatiivisten kirkkojen kasvukäyrien erot todennäköisesti selittyvät pitkälti syntyvyyseroilla.

Jotta kirkkokuntien menestyksen vertailu olisi mielekästä ja reilua, niiden ikä, koko, kulttuurinen ympäristö ja väestön syntyvyyserot tulee vakioida. Vasta silloin voidaan nähdä, missä määrin juuri teologinen orientaatio selittää kasvupotentiaalin eroja.

Seurakuntien kasvun resepti

Toistaiseksi todennäköisesti laadukkain ja suomalaisittain kiinnostavin seurakuntien kasvutekijöitä selvittänyt tutkimus on tehty Iso-Britanniassa. Kyseessä on Englannin kirkon rahoittama Church Growth Research Programme (2011–2013), jota johti professori David Voas Essexin yliopistosta.

Tutkimus perustui kyselyyn, johon vastasi yli 1 700 eri seurakunnissa toimivaa Englannin kirkon pappia. Tutkimuksessa ei siis vertailtu kirkkokuntia, vaan Englannin kirkon sisällä toimivia ja profiililtaan erilaisia seurakuntia. Kun seurakuntien koko vakioitiin tilastollisesti, ja monet seurakuntien toimintaympäristöön liittyvistä eroista otettiin huomioon, teologisen ja kirkollisen profiilin aito merkitys saattoi nousta esiin. Englannin kirkon sisällä vaikuttaa kirjava joukko teologisia orientaatioita korkeakirkollisuudesta karismaattisuuteen ja evankelikaalisuuteen, mikä tekee tuloksista kiinnostavia myös suomalaisen tilanteen kannalta.

Tässä tutkimuksessa selväpiirteisiä yhteyksiä teologisen orientaation ja seurakuntien kasvun välillä ei kuitenkaan löytynyt. Tutkijat David Voas ja Laura Watt tiivistävät johtopäätöksensä seuraavasti:

”Ei ole yksittäistä reseptiä kasvuun; ei ole yksinkertaista ratkaisua laskevaan suuntaukseen. Tie kasvuun riippuu kontekstista. Se mikä toimii yhdessä paikassa, ei välttämättä toimi toisessa. Vahvoja yhteyksiä kasvun ja jumalanpalvelustyylin, teologisen tradition, jne. välillä ei ole. Ratkaisevalta näyttää se, että seurakunnat harjoittavat jatkuvaa reflektointia: kirkot eivät voi toimia autopilotilla. Kasvu on seurausta hyvästä johtajuudesta (maallikoiden ja papiston) yhdessä alttiiden seurakuntalaisten ja suotuisan ympäristön kanssa.”

Tutkimuksessa nostettiin esiin johtajuuden ja määrätietoisen seurakuntaelämän kehittämisen merkitys. Ei ole niin suurta merkitystä sillä, mikä suunta valitaan, kunhan sitä kehitetään johdonmukaisesti ja tätä kautta luodaan seurakunnalle omintakeista profiilia ja luonnetta. Oleellista näyttää olevan huolellinen tilannearvio, yhteinen näky sekä uskallus kokeiluihin. Näiden lisäksi kasvua edesauttavia tekijöitä olivat maallikoiden osallisuuden tukeminen, lasten ja nuorten huomioiminen, jäsenten hengellisyyden tukeminen, määrätietoinen viestintä sekä yhteyksien rakentaminen paikallisyhteisöön.

Edellä mainitut piirteet eivät ole minkään teologisen orientaation yksinomaisuutta. Jos konservatiiviset yhteisöt suotuisassa ympäristössä ovat niissä hyviä, ne todennäköisesti menestyvät keskimääräistä paremmin – ja sama pätee liberaaleihin yhteisöihin.

Tutkimushankkeita seurakuntien elämästä ja kasvusta:
Church Growth Research Programme 
Cooperative Congregational Studies Partnership
National Congregations Study

 

Kimmo Ketola
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *