Silloin näemme kasvoista kasvoihin

Kuva: Malla Hukkanen, Sputnik

Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen (2017)

Aki Kaurismäen uusin, odotettu ja Le Havren (2011) teemoilla jatkava Toivon tuolla puolen sai ensi-illan 3.2.2017. Pääkaupunkiseudun kriitikoilta tuli nihkeää palautetta, mutta ei suinkaan ensimmäistä kertaa ohjaajan uralla. Moitittiin ideoiden loppumisesta ja vanhan materiaalin kierrättämisestä. Kohteliaasti vihjattiin, että Kaurismäki siteeraa liikaa omia elokuviaan.

Aki Kaurismäki on kansainvälisesti tunnetuin, arvostetuin ja menestynein suomalainen ohjaaja, ja uusi kaurismäkielokuva on aina tapaus. Niin kutsutun työläistrilogian (Varjoja paratiisissa 1986, Ariel 1988 ja Tulitikkutehtaan tyttö 1990) jälkeen hän teki toisen merkittävän elokuvasarjan, Suomi-trilogian eli Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006).  Molemmissa sarjoissa keskimmäistä arvostetaan eniten, ja Mies vailla menneisyyttä -elokuvaa pidetään Kaurismäen parhaana ja mestariteoksena.

Itse hän on ilmoittanut, että trilogialupaus on kätevä kannustin, jotta ylipäätään enää jaksaa tehdä elokuvia. Le Havren oli määrä aloittaa uusi kolmen elokuvan sarja, jota on alettu kutsua satamakaupunkitrilogiaksi. Kotoiset työttömyys- ja syrjäytymisaihelmat ovat antaneet tilaa pakolaisteemalle. Kaurismäen elokuvat tunnistaa jäljittelemättömästä tyylistä: on nostalginen miljöö, kekseliäs yleiskielen dialogi, runsaasti tupakansavua. Ja koira, myös krediteissä mainittu. Kaurismäki on aina siteerannut itseään.

Tuorein keskimmäinen, Toivon tuolla puolen, kuljettaa kahta rinnakkaista tarinaa uuden elämän etsimisestä. Aleppon kauhuja paennut, perheensä menettänyt ja pakomatkalla sisarensa kadottanut Khaled Ali löytää itsensä Suomesta. Khaled ilmoittautuu turvapaikanhakijaksi ja joutuu viranomaisten tutkittavaksi, arvattavin seurauksin. Kaurismäen käsitys virallisen tahon kyvystä välittää on yhtä pessimistinen kuin brittiläisen Ken Loachin (esim. I Daniel Blake, 2016). Toisaalla on kaupparatsu Wikström (Sakari Kuosmanen), tylyn oloinen mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen selviytyjä. Hän vaihtaa alaa, hankkii pokeripelissä lisäpääomaa ja ostaa ravintolan nimeltä “Kultainen tuoppi”. Wikström pitää sijoitusta kannattavana, koska lähistöllä asuu runsaasti varakkaita opiskelijoita.

Ravintolan seutuvilla nämä kaksi paikkaansa hakevaa kohtaavat. Tämänkin elokuvan viehättäviä piirteitä on monikielisyys. Le Havressa puhuttiin ranskaa. Khaled puhuu arabiaa ja englantia, Wikström suomea ja englantia. Pienen mutta konkreettisen nokkapokan jälkeen löytyy yhteinen kieli, riittävä pohja kirkkaille eettisille valinnoille satamakaupungin ankarassa oloissa: “you may be wiser, but I am older”.

Elokuvan päätähti, syyrialaistaustainen Sherwan Haji luo Kaurismäen henkilöhahmoihin uudenlaista syvyyttä ja uskottavuutta. Uskomattoman hieno hetki on hänen nousunsa hiililaivan ruumasta,  kuin suoraan helvetin sysimustasta kidasta. Sen jälkeen hänen puolestaan saa pelätä melkein koko ajan. Hyvistä ihmisistä huolimatta pakolaisen arki on vaaroja täynnä. On odotettava elokuvan loppumetreille ennen kuin näkee Khaledin hymyilevän.

Musiikkiraita on väkevää suomibluesia, suurimmaksi osaksi tarinan sisäistä: Harri Marstio ja Antero Jakoila, veljekset Ismo ja Marko Haavisto, jälkimmäinen Poutahaukkoineen sekä Tuomari Nurmio. Tuomari Nurmio sopii kokonaisuuteen niin hyvin, että ihmettelee, miksei hän aiemmin ole löytynyt Kaurismäen tarinoihin. Lyyristä vaihtelua luo Sherwanin itsensä näppäilemä alakuloinen teema.

Loppu jää avoimeksi, ja katsoja huomaa pohtivansa, miten Khaledin lopulta käy. Pääseekö hän toivon tuolle puolen, jonnekin missä ei enää tarvitse pelätä eikä edes pitää yllä  toivoa paremmasta? Kaurismäen elokuvia on luettava luovasti. Ihmeellisiä asioita on tapahtunut ennenkin, sellaisia kuin lääkärin kuolleeksi toteaman päähenkilön ihmeparantuminen (Mies vailla menneisyyttä). Loppu on tässäkin sekä avoin että kaunis. Synkimmätkin tarinat päättyvät ohjaajan käsittelyssä toivon tunnelmiin.

Loppu on parasta, mitä Kaurismäeltä tai suomalaisessa elokuvassa on pitkään aikaan nähty. Jokainen voi tulkita viimeiset kuvat mielensä ja viitekehyksensä mukaan. Hymyilevä Khaled, vierellään koiransa, uskollinen ystävä ja puolustaja. Hetki on lähes transendenttinen. Lähinnä tulevat mieleen Bergmanin Mansikkapaikan viimeiset kuvat. Ajattelen, että Khaled katselee jotain, mitä ei ole aikaisemmin nähnyt, sellaista kuin Paavalin lupaus päivästä jolloin toivo muuttuu näkemiseksi: “Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin” (1 Kor. 13:12).


Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

2 kommenttia koskien kirjoitusta: “Silloin näemme kasvoista kasvoihin

  1. Kiitos, Pekka, kirjoituksestasi! Minulla tämä elokuvakokemus on vasta edessä päin ja mainitsemasi arvostelijoiden nihkeys lienee varma tae siitä, että tulen pitämään tästäkin Aki Kaurismäen tuotoksesta. Olisiko niin, että hyvä kokonaisuus syntyy, kun on jotakin uutta, vanhaa ja sinistä: päähenkilö edustanee uutta, dialogin ja muun jäykkyys – näitä odotan – vanhaa ja tunnelmassa ”kaikessa soi blues” – näin oletan. Suosittelen katsomaan elokuvan! Takaan, että ainakin itse tulen siitä nauttimaan…

    • Hei jari, toivottavasti pidit tai tulet pitämään elokuvasta yhtä paljon kuin Berliinin festivaaliyleisö (tämän aamun hesarin mukaan). MInustakin tämä kolmannen trilogian keskiosa on vahva ehdokas trilogian parhaaksi. Olen kanssasi samaa mieltä, että tässä on jotain uutta, mutta sen huomaa vasta kun lukee elokuvaa rivien välistä. Ja juuri päähenkilö on se jotain uutta. Ja tosiaan: omassa päässäni on elokuvan jälkeen soinut Mårtensonin ”Kaikessa soi blues”.

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *