Uskontodialogin näkymättömät osapuolet

Omanissa uskonto niveltyy moderniin elämäntapaan ja on voimakkaasti läsnä julkisessa tilassa. Maantien taukopaikalta huoltoaseman ja kahvilan välittömästä läheisyydestä löytyy moskeija. Kuva: Kimmo Ketola.

Uskontodialogi on vilkastunut monissa maissa viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Eri uskontoja yhteen kokoavien tapahtumien määrä kääntyi jyrkkään kasvuun erityisesti New Yorkin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001. Samalla alkoivat lisääntyä erilaiset järjestöt ja organisaatiot, joiden tavoitteena on uskontojen vuoropuhelun lisääminen ja uskontojen rauhanomainen rinnakkaiselo.

Uskontodialogi vaikuttaa vahvimmin länsimaissa, ja usein kristilliset kirkot ovat olleet siinä edelläkävijöitä. Valtauskonnoltaan kristillisissä maissa käyty uskontodialogi saattaa kuitenkin sokaista meitä näkemästä dialogin taustalla vaikuttavia, usein itsestäänselvyyksinä pidettyjä tekijöitä ja edellytyksiä. Mikä rooli esimerkiksi valtiovallalla on – tai tulisi olla – dialogin edesauttajana? Minkälaisista aiheista dialogia käydään ja mistä ne kumpuavat?

Itselleni tarjoutui hiljattain mahdollisuus tutustua uskontodialogiin aivan toisenlaisessa kontekstissa osallistuessani tammikuussa piispainkokouksen asettaman uskontojen kohtaamisen toimikunnan opintomatkalle Omaniin. Siellä meitä isännöi Aaro Rytkösen johtama Al Amana -keskus, jonka toiminta keskittyy uskontojen vuoropuhelun edistämiseen.

Matka oli monella tavalla silmiä avaava. Päällimmäisiä opetuksia, ainakin itselleni, oli se, että nimestään huolimatta uskontodialogissa on aina mukana muitakin osallisia kuin puhtaasti uskonnollisia.

Valtion läsnäolo vahvaa

Oman on Arabian niemimaan itäisimmässä kulmassa sijaitseva hyvin perinteinen islamilainen maa, jossa kuitenkin on merenkulun ja kaupankäynnin myötä ollut jo vuosisatoja kontakteja muihin kulttuureihin. Esimerkiksi kaupan yhteydet Intiaan toivat Masqatiin hindulaisen kauppiasyhteisön jo 1500-luvulla ja kirjallisia mainintoja alueen hindutemppeleistä on jo 1700-luvulta. Nykyisin maan väestöstä noin viisi prosenttia on hinduja. Kristittyjä on lähes saman verran, noin nelisen prosenttia väestöstä.

Vierailun yhteydessä meillä oli mahdollisuus keskustella paitsi useiden omanilaisten muslimien, myös paikallisten kristittyjen ja hindujen kanssa. Keskusteluista paljastui, kuinka merkittävä rooli valtiolla on uskontojen välisten suhteiden rakentumisessa. Erilaisten lakien ja viranomaisten toiminnan läsnäolo tuntui eräänlaisena kolmantena, näkymättömänä osapuolena lähes kaikissa vuoropuheluissamme.

Esimerkiksi paikalliset intialaiset tuomaskristityt kertoivat, että heille on parhaillaan rakenteilla kirkko, jonka rakentamiseen valtio on lahjoittanut tonttimaata ja varoja. Heidän kertomansa mukaan rakennushanke käynnistyi viranomaisten aloitteesta kun maan hallitsija, sulttaani Qaboos, oli saanut selville, että he kokoontuivat jumalanpalvelukseensa paljaan taivaan alla.

Kaikki tapaamamme Omanissa asuvat kristityt vaikuttivat varsin tyytyväisiltä asemaansa islamilaisen hallinnon alla. Uskontojen tasapuolinen kohtelu viranomaisten toimesta oli silmiinpistävän tärkeä tekijä vähemmistöjen asennoitumisessa myös enemmistön uskontoon ja kulttuuriin.

Hindupappi kertoi osaltaan, että he eivät olleet koskaan kohdanneet minkäänlaista häirintää tai ilkivaltaa paikallisten asukkaiden taholta. Selitykseksi hän tarjosi sitä kaikkien omanilaisten tuntemaa seikkaa, että laki kieltää toisen uskonnon arvostelemisen.

Lain myötä uskonnonvapauden suoja on Omanissa varsin järeä. On täysin sallittua sanoa, ettei usko esimerkiksi Koraanin opetuksia. Sen sijaan muiden arvosteleminen siitä, että he uskovat Koraaniin, tai mihin tahansa pyhään kirjaan, on kiellettyä. Lain noudattamista myös valvotaan. Ei ihme, ettei vihapuhe ei ole Omanissa uskontodialogin agendalla.

Sosiaalinen todellisuus heijastuu uskonnollisiin tapoihin

Toinen vaikutusvaltainen mutta näkymätön osallistuja uskontodialogin pöydässä oli sosiaalinen ryhmäidentiteetti. Heimoidentiteetit ovat vahva osa omanilaista sosiaalista todellisuutta tänäkin päivänä – seikka, jota moni omanilainen piti useiden maansa ongelmien alkulähteenä. Heimojen kesken vallitsee statushierarkia, ja ne kamppailevat vallasta, mikä kasvattaa myös jäsenten lojaalisuuden merkitystä.

Myös etninen tausta on voimakas ryhmäidentiteetin lähde. Omanin väestöstä liki puolet koostuu siirtotyöläisistä, joilla ei ole Omanin kansalaisuutta. Eri etniset ryhmät ovat käytännössä kapseloituneet omiin sosiaalisiin todellisuuksiinsa, sillä monet yritykset rekrytoivat työntekijät omista etnisistä ryhmistään.

Sosiaalisten identiteettien merkitys tuli esiin useissa keskusteluissa. Kun tiedustelimme uskontoon liittyvistä tavoista tai käytänteistä, monet omanilaiset huomauttivat, että kyseistä asiaa säätelevät uskontoa enemmän sosiaaliset ryhmäidentiteetit. Usein konservatiivisimpia tapoja ylläpitivät juuri heimot.

Sosiaalisen todellisuuden sirpaloituminen kilpaileviin heimoihin ja etnisiin ryhmiin merkitsee, että uskontodialogiin osallistujat eivät koskaan edusta pelkästään itseään tai uskontoaan, vaan aina myös sosiaalista ryhmäänsä.

Näkymättömät osapuolet ovat uskontokiistojen ytimessä

On hyödyllistä havaita, että samat näkymättömät osallistujat ovat läsnä myös länsimaiden uskontodialogipöydissä. Heimoja ei enää ole suomalaisten keskuudessa, mutta maahanmuuttajien sosiaalisessa todellisuudessa niillä saattaa olla edelleen merkitystä. Viranomaisten rooli on toki Suomessa etäisempi kuin autoritaarisissa Persianlahden maissa. Silti lainsäädäntö luo meilläkin selkeät puitteet uskonnonharjoitukselle ja uskontojen suhteille.

Yhteiskunnallisen todellisuuden heijastuminen uskontoihin ei ole uusi havainto. Silti se unohtuu herkästi uskontojen kohtaamisissa. Varsinkin ongelmallisina pidettyjä tapoja tarkastellaan usein yksisilmäisesti uskonnon linssin läpi. Aina on kuitenkin aiheellista kysyä, mitkä tavat ja käytänteet kumpuavat uskonnon yhteisestä ja velvoittavasta opista ja mitkä ovat seurausta aikaan ja paikkaan sidoksissa olevista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista tekijöistä.

Uskonnon, yhteiskunnan ja sosiaalisen todellisuuden rajapintoja koskevat kysymykset eivät ole aina helppoja edes uskontojen oppineille, kuten esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemasta käyty keskustelu osoittaa. Uskontojen ja katsomusten vuorovaikutuksen kannalta ne ovat kuitenkin usein kiistojen polttopisteessä. Kohtaamisten alati tihentyessä näitä aiheita koskevalle asiantuntemukselle on ilmeinen tarve.

Uskontodialogi ymmärretään usein kapeasti vain uskontojen keskinäisen ymmärryksen lisäämisen välineeksi. Uskontodialogin toimijoilla on kuitenkin työskentelynsä, verkostojensa ja julkisen äänensä ansiosta mahdollisuus tuoda tärkeä panos myös uskontojen ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen ja sitä koskevaan laajempaan keskusteluun.


Kimmo Ketola
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *