Utopian ja terrorin välissä

Kuva: Andres Teiss © Matila Röhr Productions.

Huolimatta huimista edistysaskelista päättynyt 1900-luku oli väkivaltaisuudessaan vertaansa vailla. Ei riitä, että eri puolilla maailmaa käydyissä sodissa kuoli ennennäkemätön määrä ihmisiä. Organisoiduissa vainoissa, väkivaltaisuuksissa ja kansanmurhissa uhreja oli vieläkin enemmän. Olen nähnyt sellaisen arvion kuin 170 miljoonaa. Lukuun sisältyy niin valtava määrä inhimillistä kärsimystä, että sitä on liki mahdoton rakentavasti käsitellä.

AJ Annilan Ikitie kuitenkin yrittää. Elokuvan pohjana on Antti Tuurin samanniminen romaani. Kirjan sovittamisessa elokuvaksi on aina omat sudenkuoppansa, mutta tällä kertaa käsikirjoitus on muokattu oivalliseksi narratiiviksi. Sitä ovat olleet työstämässä ohjaajan lisäksi Aku Louhimies ja kirjailija itse. Projektia lienee edelleen leimannut hyvä tiimityö ohjaajan, kuvaajan ja pääosan esittäjien välillä. Sadat nimet krediteissä kertovat tuottajan onnistuneen koko orkesterin kokoamisessa.  Lopputulos on poikkeuksellisen hyvä kotimainen, koskettava selviytymistarina utopian ja terrorin puristuksesta.

Tuurin alkuperäisteos etenee viidessä pääluvussa alkaen loppukesästä 1930 ja päättyen samaan vuodenaikaan kahdeksan vuotta myöhemmin.  Lapualaiset sieppaavat, pahoinpitelevät ja kyyditsevät Jussi Ketolan (Tommi Korpela) itärajalle. Kyytimiesten tarkoitus on ampua kommunisti paratiisin porteille, mutta tämä ehtii paeta rajan yli.  Neuvostoliiton puolella valtiollinen poliisi ottaa miehen hoiviinsa ja tekee hänestä väkisin kätyrin  kolhoosi Hopeaan. Hopea kehittyy ammattitaitoisten amerikansosialistien käsissä mallitilaksi, ja Ketola sopeutuu tilanteeseen raportoimalla toisarvoisia tietoja. Stalinin vainot alkavat kuitenkin tuota pikaa, ja niiden ulottuessa Neuvosto-Karjalaan kolhoosin rakentajat joutuvat eliminoitavien listalle.

Elokuva noudattelee kirjan juonenkulkua. Tapahtumia on kuitenkin suoraviivaistettu ja henkilöitä muokattu niin, että heidät saadaan puhumaan yhtä paljon suomea kuin englantia (mikä ei ainakaan vaikeuta elokuvan kansainvälistä levitystä). Ja vaikka puherooleja onkin paljon, kaikkea ei kerrota dialogin avulla. Epookki on huolellista ja kameratyö upeaa. Musiikki sulautuu lähes yhdeksi äänimaailman kanssa. Parhaiten jää mieleen ikävyyksiä tuovien mustien autojen jylinä.

Tuuri rakentaa romaaninsa aina lakonisen minäkertojan näkökulmaan. Elokuvassakaan ei liene kohtausta, jossa päähenkilö ei jossain vaiheessa ilmaantuisi kuviin. Annilan versio myötäilee näin kirjan perushahmotusta, mutta Tommi Korpela joutuu samalla kantamaan koko elokuvaa.

Hyvin hän sen tekeekin, ehkä liiankin hyvin. Alkuteksteissä nimittäin luvataan, että Ikitie olisi kertomus tuhansista suomalaistaustaista, jotka pörssiromahduksen jälkeen muuttivat suurin toivein valtameren yli sosialismia rakentamaan. Kun lamakausi moukaroi läntistä maailmaa, Neuvostoliitto vaikutti työläisten paratiisilta. Hopean esikuva lienee suomalaisten rakentama vauras Säde-kolhoosi. Toki sen rakentajiin mahtui myös Suomesta tulleita loikkareita, millainen Jussi Ketolakin tavallaan oli, mutta useimmille toive työläisten paratiisista näytti hyvinkin mahdolliselta toteuttaa. Unelma kuoli tylysti Stalinin terroriin, systemaattisiin joukkoteloituksiin ja karkotuksiin. Maailmansodan lähestyessä rajaseudut piti tyhjentää ulkomaalaisista, mikä tehtiin Neuvosto-Karjalassa niin tehokkaasti, että sitä on luonnehdittu etniseksi puhdistukseksi.

Näistä Karjalan metsiin ja joukkohautoihin jääneistä Ikitie lupaa kertovansa, mutta elokuvan lopullinen leikkaus painottaa kyllä raskaasti Jussi Ketolaa. Hän on järkyttävän tarinan silminnäkijä, ei varsinainen sankari. Voi olla, että muistini pettää, mutta kun aikanaan luin kirjan, samaistuin enemmän Karjalan kovaonnisiin rakentajiin kuin vastentahtoisesti paikalle raahattuun Ketolaan.

Elokuvan on nähnyt jo noin 100 000 katsojaa. Se on kelpo määrä. Olisi hienoa, jos moni heistä innostuisi lukemaan myös Tuurin romaanin, joka antaa rajantakaisista olosuhteista verrattoman monipuolisen kuvan.

Toisaalta, elokuva on niin hyvä, että on turha verrata sitä kirjaan. Päähenkilön kautta valottuu tarinan eeppinen pohjavire. Annilan Ikitie on klassinen nostoi, kotiinpaluun odysseia. Tie on vaaroja täynnä, mutta matkan päämäärä pitää hengissä.

Elämän päämäärä on päästä kotiin.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *