Lapsiperheet ovat suomalaisen tasa-arvon kompastuskivi.
Maailmanlaajuinen sukupuolten tasa-arvoa mittaava The Global Gender Gap Report 2013 (Insight Report; World Economic Forum) on ainakin minun silmiini jäänyt julkisuudessa melko vähälle huomiolle. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, koska Suomen asema 136 maan vertailussa on pysynyt vakaana ja kokonaisarvosana hyvänä. Tänäkin vuonna Suomi oli sijalla 2 Islannin ollessa maailman tasa-arvoisin maa.
Vaikka Suomi näyttäytyy vertailussa erittäin tasa-arvoisena maana, se ei kuitenkaan ole koko totuus. Oikeastaan se kertoo vain, että vertailun 134 maassa tasa-arvo on huonommalla tolalla. Maakohtaisesta erittelystä voi havaita, että suomalaisnaisten mahdollisuudet koulutukseen ja terveyteen ovat hyvät, mutta tästä huolimatta miehen euro on naisille edelleen 80 senttiä. Osa-aikatyö on useammin naisen osa, mutta työttömyys kohtaa tavallisimmin suomalaismiehiä.
Myös naisten mahdollisuuteen nousta johtavaan asemaan kiinnitettiin vertailussa huomiota. Koska teemasta on kirkollistakin tietoa, voidaan esimerkiksi seurakuntapapistosta havaita, että nainen on yhä suhteellisen harvinainen näky johtajana. Vuoden 2012 tietojen mukaan kirkkoherroista oli naisia 11,8 %, kappalaisista 39,4 % ja seurakuntapastoreista 60,0 %.
Lapsiperheissä tasa-arvo ei toteudu
Suomalaisen tasa-arvon kipukohta näyttää edelleen olevan lapset. Vaikka maailmassa ja erityisesti Suomessa on paljon ihania ja velvollisuutensa tunnollisesti hoitavia isiä, viimekädessä vastuu lapsista jää silti useimmiten naisille. Yhden aikuisen lapsiperheitä, joissa on äiti ja lapsia, oli 31.12.2012 Tilastokeskuksen mukaan 17,6 %, kun taas isä ja lapset muodostivat perheen 2,8 prosentissa kaikista perheistä.
Epätasa-arvoa lisää se, että työnantajat eivät yhdessä kanna vastuuta perhevapaiden kustannuksista, vaikka sekä mies- että naisvaltaiset alat tarvitsevat todennäköisesti jatkossakin työntekijöitä. Nainen ei mitenkään voi pärjätä työmarkkinoilla miehelle, jos hänet nähdään lähinnä potentiaalisena kulueränä – mitä hän tietysti työnantajan näkökulmasta nykyisessä systeemissä onkin, koska mies ei vieläkään voi synnyttää ja lapsen sairastuessakin kotiin jää usein juuri äiti.
Suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa nousee usein esiin vapaa-ehtoisuus: lapsiahan ei tunnetusti ole pakko hankkia. Ja me naiset, joilla on lapsia, olemme yleensä myös halunneet heidät. Tosin näin väitti myös paikalla tuolloin ollut mies.
Jos meillä siis on jotain valittamista, saamme syyttää siitä pelkästään itseämme ja olla kiitollisia siitä, että saamme asua maailman toiseksi tasa-arvoisimmassa maassa. Onneksi Luoja varjeli meitä Jemeniltä!
Maailmalla valtavia haasteita
Jemen on tasa-arvomittauksen sijalla 136 (maa on vuosina 2006–2012 ollut sijoilla 115–135). Maakohtainen erittely on todella tylyä luettavaa: naisten työttömyysprosentti on 41 (miesten 12), mahdollisuus minkäänlaiseen koulutukseen heikko, poliittinen osallistuminen vaikeaa, perheväkivaltaan ei lainsäädännöllä puututa. 15–19-vuotiaista naisista 17 % on naimisissa ja lapsia on yhtä naista kohti enemmän kuin 4.
En tiedä, mitä toivonpilkahduksia jemeniläisnaiset kokevat elämässään. Ehkä ne ovat samanlaisia kuin meillä suomalaisillakin naisilla: lapset ja toive siitä, että maailma heidän kohdallaan on oikeudenmukaisempi.
Maarit Hytönen
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus