Ei-uskonnollista sielunhoitoa

Kuva: Aarne Ormio/KT

Kristillisen sielunhoidon rinnalle on kehittynyt jo pidempään erilaisia terapeuttisia käytäntöjä.

Amerikkalaisen neurotieteilijän ja filosofin Sam Harrisin tuore kirja Waking up. A Guide to Spirituality Without Religion (2014) ilmentää hyvin myös Suomessa vauhdittuvaa kulttuurimuutosta. Nk. uusateismin edustajana tunnettu Harris hyödyntää ja suosittaa itämaisia, alun perin uskonnollisessa ympäristössä kehitettyjä ja harjoitettuja meditaatiotekniikoita. Hän perustelee niiden hyödyllisyyttä oman tutkimusalansa, neurotieteen, ja psykologian tutkimustuloksiin, ei luonnollisestikaan uskontoon tai uskonnollisen uskon hyödyllisyyteen nojautuen.

Kiintoisaa on, että Harris puhuu spiritualiteetista. Tämän mahdollistaa englanninkielisellä kielialueella tapahtunut spirituality-termin merkityskentän muuttuminen. Termi on alkujaan tarkoittanut lähinnä sitä, mihin viittaamme suomessa hengellinen-sanalla. Merkityskenttä on kuitenkin laajentunut sille alueelle, jota olemme tavanneet kutsua henkiseksi. Matti-Pekka Virtaniemen mukaan englanninkielisestä hoitoalan ja lääketieteen kirjallisuudesta voi havaita, miten 1990-luvulla termiä ryhdyttiin käyttämään kuvaamaan kokoavasti potilaiden paitsi uskonnollisia myös ei-uskonnollisia eksistentiaalisia kysymyksiä.

Jos ja kun Harrisin teos käännetään suomeksi, on todennäköistä, että siinä ei puhuta spiritualiteetista. Termillä kun on kuitenkin edelleen niin vahva hengelliseen viittaava kaiku. Mutta se muutos, joka näkyy käytännössä esimerkiksi niinä pohdintoina, miten tukea vaikkapa vankiloissa ja sairaaloissa ei-uskonnollisia ihmisiä eksistentiaalisissa kysymyksissä, näkyy varmasti ajan myötä myös kielenkäytön muutoksena.

Sekulaari kappalainen

Nyt on jo tarpeen miettiä, millä nimellä kutsutaan paitsi eri uskontokuntien myös ei-uskonnollisesta viitekehyksestä toimivia ”sielunhoitajia”. Meillä kun ei näissä yhteyksissä ole ollut käytössä vastaavaa chaplain-termiä, joka on englanninkielisellä kielialueella siirtynyt kristillisestä käyttöyhteydestään tarkoittamaan myös ei-uskonnollisten toimijoiden (secular / humanist chaplain) sielunhoidollista työtä. Poliisi-, vankila-, sotilas-, sairaala-, koulu-, korkeakoulupastori -termien käytön muuttuminen vastaavalla tavalla ei ole näköpiirissä. Tätä varten tarvittaneen uusi kieliluomus.

Mutta, akateemisissa yhteyksissä, johtuen eritoten englanninkielisen keskustelun määräävästä asemasta, spiritualiteetti-termiä on jo käytetty tarkoittamaan sekä hengellistä että henkistä, uskonnollista että ei-uskonnollista. Puhe työyhteisön spiritualiteetista muussa kuin kirkollisen toiminnan yhteydessä on kuulostanut tähän saakka sangen kummalliselta. Mutta saattaa olla, että tässäkin joutuu korva kohta tottumaan.

Filosofista sielunhoitoa

Kristillisen sielunhoidon rinnalle on kehittynyt jo pidempään erilaisia terapeuttisia käytäntöjä. Aatehistorian näkökulmasta kiintoisaa on muun terapiatarjonnan rinnalle syntynyt filosofinen praktiikka. Sielunhoito-termin juuret juontavat kreikankieliseen psykhês therapeia -ilmaukseen, joka puolestaan syntyi nimenomaan filosofian piirissä kuvaamaan ei-uskonnollista sielun parantamista ja hoitamista.

Suomalaista filosofista vastaanottotoimintaa esitellään lähemmin hiljan ilmestyneessä teoksessa Filosofi tavattavissa. Ajatuksia filosofisesta elämästä (2014). Erikoislääkäri Antti S. Mattila perusti ensimmäisen filosofisen praktiikan vuonna 1999. Kriittinen korkeakoulu aloitti vuonna 2009 kaksivuotisen filosofisen vastaanottokoulutuksen. Mainittu kirja on syntynyt ensimmäisen kurssin kokemuksista. Praktikoiden koulutus- ja työkokemustausta on moninainen; filosofeja, lääkäreitä, psykologeja, psykoterapeutteja. Toimijat korostavat, ettei kyse ole akateemisesta filosofian tutkimuksesta saatikka psykoterapiasta.

Sisällöllisesti näyttäisi olevan vahva yhteys filosofisen praktiikan ja Viktor E. Franklin perustaman logoterapian (eksistenssianalyysi) välillä. Molemmissa keskitytään tarkoituksellisen elämän käsittelemiseen. Antti S. Mattila yritti saada filosofisen vastaanottonsa nimeksi Elämän tarkoitus, mutta PRH ei ymmärrettävästi lupaa myöntänyt.

Merkityksellisen elämän markkinat

Filosofinen ja tieteen tutkimuslöytöihin nojaava lähestymistapa on laajentunut kiintoisalla tavalla myös sille alueelle, jota on tavattu kutsua elämäntaitokirjallisuudeksi. Tästä laatuesimerkkinä on Frank Martelan tuore kirja Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja (2015). Kirjoittaja tarttuu rohkeasti ja tosissaan kysymykseen elämän merkityksellisyydestä ja tekee tämän uskottavasti viimeisimpään tutkimustietoon nojautuen. Martelan rohkeudelle ja taidolle on syytä nostaa hattua. Hän vastaa polttavaan tarpeeseen tavalla, joka tunnistaa muuttuneen maailmamme. Ihmiset ovat paremmin koulutettuja kuin aiemmin, institutionaalisten auktoriteettien valta on heikentynyt, yksilöt jäsentävät itse elämänsä merkityksellisyyttä.

Tätä muutosta voi toki tarkastella sekularismin ja uusateismin käsitteiden kautta, ja joidenkin ajattelijoiden kohdalla tämä voikin pitää paikkansa. Toisaalta itse ilmiössä on piirteitä, jotka eivät ole niinkään uskonnonvastaisia. Tai ainakaan kristinuskon kannalta ei-toivottavia. Ajattelen tässä Dietrich Bonhoefferin vankilakirjeiden teologisesti painavinta ja samalla hämmentävintä kohtaa: “…meidän tulee elää maailmassa etsi deus non daretur [ikään kuin siellä ei olisi Jumalaa]… Jumalan edessä ja kanssa me elämme ilman Jumalaa”.

Suomen ev.lut. kirkon, kristinuskon ja yleensä uskonnon paikka ja merkitys yhteiskunnassa muuttuvat vääjäämättä. Kieli ilmentää osaltaan tätä muutosta. Saattaa olla, että kohta puhumme vallan luontevasti vaikkapa filosofisista sielunhoitajista. Kirkossa on tällä hetkellä tarjolla huomattava määrä osaamista keskusteluun merkityksellisestä elämästä, käydään sitä sitten uskonnollisissa tai ei-uskonnollisissa viitekehyksissä. Vuoropuheluun asettumista ja käynnissä olevan ilmiön lähempää tutkimista tämä kuitenkin edellyttää.

Kalle KuusimäkiKalle Kuusimäki
Johtaja
Diakonia ja sielunhoito, toiminnallinen osasto
Kirkkohallitus

Kommentit koskien kirjoitusta: “Ei-uskonnollista sielunhoitoa

  1. ”Kirkossa on tällä hetkellä tarjolla huomattava määrä osaamista keskusteluun merkityksellisestä elämästä, käydään sitä sitten uskonnollisissa tai ei-uskonnollisissa viitekehyksissä.”

    Olisi kovin kiinostavaa tietää mitä kirkolla on kerrottavaa merkityksellisestä elämästä minunkaltaiselle uskonnottomalle.
    Uskonnollinen kielipeli aiheuttaa, ei vain aktiiviuskonnottomille, mutta monelle muullekin, lähinnä kummastusta ja ihmettelyä.
    Ehkä onkin niin, että ne jotka toimivat aktiivisesti kirkon piirissä, kohtaavat ensisijaisesti samalla tavalla ajattelevia, eivätkä siksi edes aavista miten suuri osa kansalaisista vieroksuu uskonnollista kieltä.

Kyseisen artikkelin kommentointi on sulkeutunut.