Elämää koronakaranteenissa Espanjassa

Näkymä kattojen yli, taustalla kukkulat jatkuvat taivaanrantaan. Katoille ripustettuja pyykkejä.
Koronakaranteenia takana 21 päivää. Kuva: Jarmo Karjalainen.

Espanjan koronatilanne ryöpsähti rajusti huonompaan suuntaan maaliskuun alusta lähtien. Erityisesti 8.3. olleen naistenpäivän suurien kokoontumisten yhteydessä virus pääsi leviämään voimakkaasti. Rajuimmin virus iski pääkaupunkiin Madridiin, mutta levisi nopeasti myös joillekin muille alueille kuten Baskimaahan ja Kataloniaan. Malagan ja Aurinkorannikon alueella tartunnat tulivat hieman viiveellä ja onneksi määrällisesti vähäisempinä.

Espanjan hallitus julisti poikkeustilan maaliskuun puolivälissä rajoittaen voimakkaasti maassa olevien ja asuvien oikeutta liikkumiseen, kokoontumiseen ja työssäkäyntiin. Myös kirkot ja seurakunnat joutuivat sulkemaan ovensa. Aurinkorannikon seurakunta joutui saman tilanteen eteen; tilaisuudet oli peruttava ja kahvila sekä kirjasto suljettava. Koronan seurauksena tuhansia suomalaisia lähti Suomeen, mutta tuhansia jäi yhä Aurinkorannikolle. Alkuun yhteydenottojen määrä seurakuntaan oli kymmeniä päivässä. Jännittävää oli, että perinteisesti soittamalla vain harva otti yhteyttä. Suurin osa yhteydenotoista tuli WhatsAppilla, Messengerillä, sähköpostilla tai jollakin muulla sähköisellä välineellä. Pääasiassa ihmiset kyselivät käytännön asioita, vain harva oli oikeasti hätääntynyt. Jotkut yhteydenotot ovat liittyneet myös hengellisten kysymysten pohdintaan: erityisesti siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Aika pian saimme seurakunnassa huomata, että poikkeusolot vaativat poikkeuksellisia toimintamalleja. Eräs pariskunta sai nopealla aikataululla kotiutuslennon Suomeen. Haasteena heillä oli kuitenkin se, että heidän täällä Espanjassa kuolleen omaisensa hautajaisia ei enää pystytty pitämään kokoontumisrajoitusten ja turvaetäisyyksien vuoksi nopealla aikataululla missään. Sovimme yhdessä, että tuhkattu vainaja siunataan viimeiselle matkalle heidän kotitalonsa pihalla. Näin teimme ja läsnä olimme vain me kolme ja vainaja kauniissa uurnassa.     

Aurinkorannikon seurakunnan toiminnassa on aina ollut voimakas diakoninen vire ja niin on ollut myös koronan keskellä. Olemme auttaneet heikoimmassa asemassa olevia muun muassa lentolippujen saamisessa Suomeen ja väliaikaisten asuntojen hankkimisessa (osa hotelleista joutui sulkemaan ovensa).  Poikkeustilan aikana olemme järjestäneet myös pari keräystä, joissa toisessa hankittiin kunnalliseen sairaalaan älytabletteja, jotta sairastuneet voivat pitää yhteyttä omaisiinsa. Toinen keräys toteutettiin viime viikolla, sen teemana oli ruokakorin hankkiminen työttömäksi jääneille suomalaisille. Molempiin keräyksiin suomalaiset lähtivät hyvin mukaan. Epidemian myötä yhteydenpito Malagassa sijaitsevaan kunniakonsuliin on lisääntynyt merkittävästi, vaikka yhteistyötä on toki aina ollut paljon. Koronaepidemia on ensisijaisesti opettanut sen, että kirkon tehtävä on olla siellä, missä ihmiset ovat. Jeremian kirjassa julistettiin aikoinaan: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”. Tuon sanoman tuominen tähän aikaan ja tilanteeseen on äärimmäisen tärkeää ja olennaista.

Seuraavaksi ajatuksia koronakaranteenin ajalta:

1. huhtikuuta, koronakaranteenia takana 18 päivää

Tässä on kaksi kuvaa, jotka otin parin minuutin välein eilen käydessäni ulkona hoitamassa yhtä työtehtävää. Molemmat kertovat tästä ajasta, mutta niiden välittämä sanoma on ratkaisevasti erilainen.

Kuvat: Jarmo Karjalainen

Toinen kuva on minusta täynnä kauhua ja epätoivoa sekä pelkoa huomisesta, toisen sanoma on rauhoittava ja turvallisuutta luova. Hengityssuojain päässäni minulle tuli kuva maailmasta, joka ei ole kenenkään hallinnassa ja vain sattuman oikut vievät sitä eteen- tai taaksepäin. Sen sijaan kirkon oveen laitettu lappu, jossa sanotaan: ”Estamos rezando por vosotros” – ”Rukoilemme puolestanne” kertoo siitä, että emme ole tuuliajolla, vaan kaikkien näiden haasteiden, kuoleman kauhujen ja pelon keskellä on kuitenkin Hän, joka kuulee, ohjaa ja vie. Me emme tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta kristittyinä tiedämme, kenen hallussa meidän ja koko maailman tulevaisuus on.

Uskossa on oikeastaan kyse juuri tästä, toivon ankkuroimisesta siihen lupaukseen, että Hän pitää minusta huolen. Heprealaiskirjeessä on tuttu lause: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Tänään emme vielä juurikaan näe koronatilanteen helpottumista, mutta me toivomme ja uskomme näkevämme sen pian. Siitä syystä me myös rukoilemme: Isä, kiitos, että sinä olet mukanamme tässäkin hetkessä. Sinä et ole meitä hylännyt oman onnemme nojaan vaan sinun rakkautesi kohdistuu meihin tänäänkin voimakkaana ja uutta luovana. Uskossa sinuun me pyydämme, että niin Espanjassa kuin Suomessakin ja kaikkialla maailmassa koronaviruksen leviäminen pysähtyy. Me rukoilemme kaikkien sairastuneiden puolesta, paranna heidät Isä ja siunaa heidän perheitään. Anna voimia ja lohtua suruun kaikille niille, jotka ovat menettäneet rakkaansa. Kiitos, että sinun ylösnousemuksesi antaa toivon siitä, että rakkaus on väkevämpi kuolemaa. Sinä annat meille tulevaisuuden ja toivon. Tätä me rukoilemme Poikasi Jeesuksen nimessä. Aamen.

P.S.  ”Estamos rezando por vosotros” – ”Rukoilemme puolestanne!”

4. huhtikuuta, koronakaranteenia takana 21 päivää

Facebookissa on hauska ryhmä nimeltään Espanjan ja muun maailman suomalaiset parvekekyttääjät. En ole ryhmän jäsen mutta huomaan, että henkisesti olen jo liittynyt tuohon porukkaan tämän karanteenin aikana, sen verran usein tulee nimittäin tiirailtua naapureiden suuntaan. Yksi havainto, minkä tänään tein naapuritaloja katsellessa, oli se, että onneksi elämä yhä jatkuu, tavalla tai toisella. Yhä paidat likaantuvat, pyykit pestään ja ne levitetään kuivamaan. Kaupassakin käydään, vaikka suojanaamarin kanssa. Jostakin kantautuu kovaäänistä keskustelua, toisessa suunnassa kukot kiekuvat. Naapurin mummo pesee samaa kaidetta ties kuinka monennen kerran tällä viikolla. Ja yön laskeutuessa Andalusian vuorien keskelle kulkukissat jatkavat mouruamistaan. Elämä on arvoituksellista ja samalla se on äärimmäisen arvokasta. Vasta nyt huomaa, miten ihanaa tavallinen elämä on, kun sitä ei ole. Ja silti se on tällä hetkellä kaikki, mitä meillä on. Tiedän, että joidenkin tilanne on paljon huonompi. Joku taistelee hengestään, monen huominen on epävarmuutta täynnä.

Pyydän Herra, että armahdat, parannat ja annat tulevaisuuden ja toivon tälle maailmalle, näille ihmisille, minulle. Ja yhtä-äkkiä kuulen hyräileväni itsekseni yhtä lempivirsistäni: Päivä vain ja hetki kerrallansa, siitä lohdutuksen aina saan. Mitä päivä tuokin tullessansa, Isä hoitaa lasta armollaan. Kädessään hän joka päivä kantaa, tietää kaiken, mitä tarvitsen, päivän kuormat, levon hetket antaa, murheen niin kuin ilon seesteisen… Siunausta ja varjelusta tähän päivään!

7. huhtikuuta, koronakaranteenia takana 24 päivää

Kissanpentu sylissä
Kuva: Jarmo Karjalainen

Pääsiäiskissa. Joku on sanonut, että ennen sattui ja tapahtui, nykyisin vain sattuu. En aivan täysin allekirjoita tuota lausetta. Nykyisinkin nimittäin tapahtuu, ja toisaalta myös sattuu. Muutaman päivän ajan Moses -poikamme (8 v) on väittänyt, että talomme alta kuuluu kissan naukumista. En ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, koska pihallamme kulkee naapurin kissoja vähän väliä. Palmusunnuntaina olimme jälleen pihallamme ja taas jostain kuului hätääntynyttä kissan naukumista. Nyt päätimme mennä katsomaan tarkemmin. Kotimme sijaitsee vuoren rinteessä, talomme alla on kalliota ja syvä kuoppa pienen varastohuoneen takana. Epätoivoinen naukuminen kuului heikkona sieltä jostakin. Kiipesin pari metriä syvän kuopan reunalle, mutta mitään ei näkynyt eikä ääntäkään kuulunut. Ei täällä mitään ole, ajattelin. Pyysin kuitenkin vaimoltani kännykän taskulamppua ja katselin alas pimeään onkaloon. Siellä se makasi, pieni karvainen mytty kerälle kääriytyneenä. Otin tikapuut ja laskeuduin kuoppaan. Nostin pienen kissanpojan käsiini. Samassa se hieman liikahti. Se oli siis elossa. Nostin kissan ylös, jossa se ihmetellen otettiin vastaan. Voi, miten ihana ja suloinen! Veimme kissan aurinkoon lämpiämään, googletimme, mitä se saa syödä ja pidimme sitä sylissä.

Iltaan mennessä se oli jo virkistynyt niin, että jaksoi leikkiä lastemme kanssa. Jostain syystä tuo pienen kissanpojan pelastusoperaatio johdatteli minut paljon suurempiin tapahtumiin. Jumalan Poika laskeutui meidän luoksemme, hän kuuli meidän huutomme. Erona oli se, että Hän antoi itsensä meidän edestämme, että me saisimme elämän. Nyt meidän perheemme matkaa yhdessä pienen kissanpojan kanssa kohti pääsiäistä.

14. huhtikuuta, karanteenia takana 31 päivää

Arjen Jumala. Täällä Espanjassa kirjoitettiin ennen pääsiäistä oikein isoin otsikoin, että pääsiäinen on peruttu. Ja niinhän siinä kuitenkin kävi, että pääsiäinen vietettiin tänäkin vuonna. Erilaisena, muistin perukoille jäävänä, ehkä puhuttelevanakin erilaisuudellaan.  Joillekin se oli yksinäisyyden aikaa, jotkut saivat puolestaan kaipaamansa yhteisen pidennetyn hetken perheensä kanssa, eräät nauttivat siitä, että maailma ympärillä oli hiljaisempi kuin koskaan. Hoito- ja pelastushenkilökunta jatkoivat loputonta uurastustaan. Viimeistään nyt ymmärrämme, miten paljon he tekevätkään pienellä palkalla äärettömän arvokasta työtä.

Nyt kuitenkin palaamme taas arkeen, joka on ihmisen perusolotila. Arki on arkea, vaikka se on rajoitettua. Aamulla lapsemme käynnistivät tietokoneensa etäopetusta varten, itse osallistuin Skype-kokoukseen ja edelleenkin WhatsApp piippailee terveisiä muualta maailmasta. Arjessa me olemme ihmisinä enemmän samalla viivalla. Jostakin syystä mieleeni tuli näissä poikkeusoloissa lähes 30 vuoden takainen armeija-aikani. Suoritin omaa palvelustani varusmiespappina ja kerran kysyin sotilaspapilta, joka oli esimieheni, että mitä toivoisit minun tekevän enemmän. Hän sanoi: ”Toivoisin, että käyt varusmiesten kanssa useammin saunassa”. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miten merkityksellinen tuo neuvo olikaan. Lauteilla istuessa kenelläkään ei ollut erityisasemaa vaan kaikki kuuluivat samaan joukkueeseen. Elämämme oikeat ystävät ja tukijoukot punnitaan arjessa ja sen haasteissa. Juhlatilanteitakin tarvitaan mutta oikea elämä eletään, silloin kun juhlista ei ole tietoakaan ja elämä kaikkinaisine haasteineen painaa päälle kuin viimeistä päivää.

Palataan vielä pääsiäiseen. Oikeastaan tuo juttu tuosta pääsiäisen perumisesta on aika vanha. Aikaisemmin sitä ei liitetty koronaviruskaranteeniin vaan syy oli toinen: Pääsiäinen on peruttu, koska Jeesus elää! Vaikka kirkot ovat edelleen monin paikoin kiinni, muistuttaa tämä pääsiäisen jälkeinen aika siitä, että ylösnoussut Kristus ei ole pelkästään juhla-aikojen Jumala. Itse asiassa Jeesus opetti meitä kutsumaan Kaikkivaltiasta Jumalaa omaksi Isäksemme. Isä meidän -rukousta lausutaan ympäri maailmaa joka päivä miljoonia kertoja. Kuulostaa minusta hyvin arkiselta ja läheiseltä. Jotenkin myös helpottavalta. Voisiko ajatellakin niin, että Jumala ensisijaisesti lähestyy meitä meidän arkemme keskellä? Kahvipöydässä, saunan lauteilla, ruokaa laittaessa, koronakaranteenissa. Tutussa psalmissa 23 sanotaan, että ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” Tähän saat sinäkin luottaa, tänään, täällä, siellä missä olet.

25. huhtikuuta, koronakaranteenia takana 42 päivää

Neljän seinän sisällä kasvaa helposti näköalattomuus, pelko ja levottomuus. Oma maailma kutistuu pieneksi ja kuitenkin koko maailma on edelleen ympärillämme, ei ehkä samanlaisena, mutta kuitenkin se on yhä täällä. Kapeat kadut ja leveät tiet johtavat edelleen jonnekin, leikkipuistoissakin on yhä telineet, vaikka niitä ei voi juuri nyt käyttää. Vuoret ovat paikoillaan, tuulet puhaltavat, aallot lyövät rantaan, aurinko laskee iltaisin samaan paikkaan. Lehdet kertovat, että sairaaloissa on hieman väljempää, pahin on takanapäin, vaikka moni taistelee yhä elämästään. Muutamana aamuna kaivinkoneen kauha on kolahtanut maahan, kuin elämän äänenä, lupauksena siitä, että työtäkin jälleen löytyy ja moni nyt suljettu ovi aukeaa.

Mutta ennen kaikkea Isä, sinun rakkautesi paljous on mykistävää. Sinun armosi avaraa ja täynnä anteeksiantamusta. Isä, sinun huolenpitosi joka hetkessä niin ihmeellistä. Tarvitsemme Sinua siihen, että näkisimme kauemmaksi kuin näiden seinien sisälle. Tarvitsemme Sinua, että kuulisimme todellisen elämän ääniä ja tuntisimme Sinun tuulesi kasvoillamme. Anna meille toivoa niin paljon, että sitä riittää jaettavaksi, rakkautta niin paljon, että sitä riittää tuhlattavaksi.

Lopuksi: 12. toukokuuta, koronakaranteenia takana 59 päivää

Osa Espanjaa pääsi 4.5. alkaen rajoitusten purkamisen ensimmäiseen vaiheeseen. Malagan alue ei saanut siihen vielä lupaa, joten Aurinkorannikko ja suomalainen seurakunta odottavat innokkaasti loppuviikon uusia ohjeita ja siirtymistä tuohon vaiheeseen. Tämä tarkoittaisi sitä, että myös jumalanpalveluksia voitaisiin rajoitetusti alkaa jälleen pitää. Nyt kuitenkin tiedämme, että Espanja on yksi maailman pahiten koronasta kärsineitä maita, kuolleita on hallituksen virallisen ilmoituksen mukaan lähes 27 000 henkilöä, mutta epäilyjä on siitä, että luvut ovat todellisuudessa paljon korkeampia. Koronaan sairastuneita on n. 223 500 henkilöä, joista yli puolet on ollut sairaalassa hoidettavana. Onneksi 134 000 on parantunut. Espanja, monien muiden maiden tavoin, on valtavien haasteiden edessä koronaviruksen jälkeen.

Ehkä paluuta entiseen ei enää samalla tavoin ole ja tällöin korostuu seurakunnan suuri tehtävä julistaa iloa, toivoa ja rakkautta Hänestä, jolle mikään ei ole mahdotonta!

Jarmo Karjalainen
Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan johtava pappi

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *