Elämänmakuista seurakuntayhteyttä Etelän Ristin alla

Sydney
Kuva: Sanna Kaivosoja

Palvelutyössä mukana koko perhe

Suomalainen seurakunta Sydneyssä on kokoontunut aloittamaan messua Sydneyn keskustan luterilaisella kirkolla. Paikalla on väkeä vain kourallinen, sillä eletään elokuuta, jolloin osa ulkosuomalaisista on nauttimassa vielä Pohjolan yöttömistä öistä. Mieheni Aapo, Sydneyn suomalaisen Etelän Ristin seurakunnan pappi, pukee päälleen albaa kirkon etuosassa. Esikoisemme, 7-vuotias Nooa, kurkistelee alas urkuparvelta. Hän on siellä valmiina käyttämään powerpoint-esitystä, jonka Aapo on valmistanut kirkkoa varten. Itse istun pianon takana kirkon etuosassa edessä ja 5-vuotias tyttäremme Selma viihdyttää lastenhoitotilassa 1-vuotiasta kuopustamme Vienaa. Välillä 1-vuotias ei jaksa pysyä aloillaan vaan lähtee huoneesta juoksentelemaan ja kurkistamaan ovatko äiti ja isä yhä paikalla. Tällöin hänet nappaa syliin joko toinen meistä vanhemmista tai joku seurakuntalaisista. Viena on tähän tottunut eikä ole moksiskaan. Hän katselee ja kuuntelee hetken kirkonmenoja ja palaa sitten takaisin leikkimään. 

Kaivosojan perhe Australiasssa rannalla.

Perheemme on ollut Sydneyn suomalaisen Etelän Ristin Seurakunnan työssä lähes kolme vuotta. Tullessamme Australiaan marraskuussa 2016 kaikki oli ensin uutta ja outoa. Huomio kiinnittyi sateenkaaren värisiin lintuihin, mangojen ja eukalyptuspuiden tuoksuun sekä sirkkojen yölliseen siritykseen. Aistit ovat adaptoituneet ja aluksi vieraalta tuntuneet asiat ovat muuttuneet osaksi kotoisaa maisemaa. Suomi-yhteisöön solahdimme tänne tultuamme töittemmekin puolesta nopeasti, mutta lasten harrastusten ja koulunkäynnin myötä myös meille vanhemmille on avautunut paikallinen sosiaalinen verkosto. Sydneyn suomalaisen seurakunnan kirkko ja pappila, kotimme, sijaitsee Bass Hillissa, asuinalueella, joka vuosien saatossa on muuttunut yhä monikulttuurisemmaksi. Alueellamme asuu paljon erityisesti Lähi-Idästä tulleita ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisia. Yksityiskoulut ovat täällä tavallisia, mutta lapsemme käyvät valtion ylläpitämää lähikoulua, jonka oppilaista 80% puhuu äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin englantia, suurin osa arabiaa. Voisi sanoa, että tutustuessamme lähialueen ihmisiin, meillä on ollut rikkaus tutustua kulttuureihin ympäri maailmaa. Samalla olen vahvasti kokenut että meidät on lähetetty tänne, ei vain Sydneyn suomalaista seurakuntaa varten, vaan kaikkia niitä ihmisiä varten joita arjessamme kohtaamme. Suurin osa heistä on muslimeja, joille sanoma Jeesuksesta on vieras. Kutsumalla ystäviämme esimerkiksi lasten syntymäpäiville pappilaan olemme saaneet osaltamme olla todistamassa sitä, miten suuren armon ja vapauden kristinuskon sanoma sisältää. 

Sydneyssä on noin 1500 suomalaista. Seurakunnan toimintaan kuukausittain osallistuu aktiivisesti noin 100 ihmistä. Suomenkielisiä jumalanpalveluksia pidetään suur-Sydneyn alueella neljässä eri sijainnissa. Kuten alun tilannekuvasta ehkä välittyy, jumalanpalveluselämä on täällä elämänmakuista ja usein myös huumorin sävyttämää. Välillä joku saattaa keskeyttää kysymyksellään tai etsitään laukun uumenissa olevaa kolehtihaavia. Lapset tuovat seurakuntaelämään oman piristyksensä. Papin perheenä seurakunnan palveleminen on täällä nimenomaan koko perheen palvelutyötä. Muutto Sydneyn suomalaisen seurakunnan palvelukseen salli meidän tehdä tärkeäksi kokemaamme työtä yhdessä, palvella seurakuntaa musiikin lahjalla ja lapsiperheenä kutsua seurakunnan toimintaan mukaan toisia nuoria perheitä. 

Sydämellä sukupolvien yhteys 

Työssämme seurakunnassa ja myös Suomi-koulussa, jossa toimin tällä hetkellä pääopettajana, näemme Suomi-yhteisöjä melko laajasti. Suurkaupunki pitkine etäisyyksineen asettaa sukupolvien kohtaamiselle omat haasteensa. Olemme osaltamme yrittäneet olla rakentamassa siltaa sukupolvien välille järjestämällä lasten lauluesityksiä erilaisiin tapahtumiin, tuomalla seurakunnasta tuntemaa varttuneempaa väkeä vierailemaan Suomi-koululla mutta myös järjestämällä pikkulapsiperheiden ja vanhemman polven siirtolaisten yhteistä ”Vauvasta vaariin, muksusta mummuun” -muskaria. Muskarista onkin tullut suosittu ja kuukausittain se kokoaa noin kymmenisen vanhempaa lapsineen ja kourallisen senioreita suomenkielisten laulujen äärelle. Kaipuu oman äidinkielen ja kulttuurin äärelle on vahva. Tutuista elementeistä täälläkin halutaan pitää kiinni. Esimerkiksi Kauneimmat joululaulut kokoavat täällä vuosittain kirkon täyteen ja ovat koskettavia tilaisuuksia. Siinä on kyse perinteestä ja tunnemuistoista jotka voi saavuttaa vain omalla äidinkielellä.

Uskolliset palvelijat 

Seurakunta on kokoontunut kiltaan, eli kotikokoontumiseen. Nauru raikaa kun tavataan taas vanhat tutut, siskot ja veljet. Papin hartauden ja pöytäkirjan lukemisen jälkeen on vuorossa katsaus seuraaviin tapahtumiin. 82-vuotias killan johtaja esittelee killan kalenteria ja puhe siirtyy lähestyvään piknik-kirkkoon. ”Sitten meidän olisi hyvä edellisenä päivänä kokoontua valmistavaan leivät kahvipöytään, kuka pääsisi avuksi?” On hetken hiljaista, 97-vuotias killan jäsen kohottaa äänensä ensimmäisenä. ”Minä kyllä osaan leipiä voidella”. 

Sydneyn suomalaisen seurakunnan kantava voima ovat sen alkuperäisjäsenet. He ovat ensimmäisen polven siirtolaisia, jotka ovat muuttaneet tänne sotien jälkeen 50-60 -luvun Suomesta, ja heille suomalaisen kulttuurin ja kielen säilyttäminen on ollut nykypäivän ekspatteihin verrattuna vielä tärkeämpää. Sukulaisten jäädessä kauas koti-Suomen heistä on muodostunut toisilleen perhe, jonka kanssa on jaettu monet elämänvaiheet ja muistot. Tämä kuvaamani esimerkki eräästä seurakunnan tilaisuudesta kertoo siitä uskollisuudesta, jolla nämä seurakunnan jäsenet seurakunnan työtä täällä tukevat. Rouvat leipovat kahvipöytään herkkuja omakustanteisesti ja maksavat niistä kirkkokahveilla ison hinnan saadakseen syödä niitä. Rahaan joutuu keskittyä kun sitä ei ole. Seurakunnan tulevaisuuden haasteena ovatkin ikääntyvät jäsenet ja vastuunkantajien sukupolven harveneminen, ja sitä kautta taloudelliset haasteet. Vaikka moni ei enää kirkolle pääsekään, äärimmäisen arvokasta on myös se hiljainen rukous jolla seurakuntalaiset kotikirkkoaan kantavat.

Tuliaisina elämänmakuiseen osallisuuteen kannustaminen

Tällä hetkellä suunnitelmissamme on palata työhön ja arkeen Suomessa ensi vuoden lopulla. Kokemus täällä on muuttanut meitä ja tulee yhä muuttamaan. Tulemme varmasti katsomaan suomalaista elämää ja myös luterilaista kirkkoamme eri näkökulmasta. Jo kesällä 2016 Suomessa lomaillessamme silmät avautuivat eri tavalla siihen, kuinka onnekkaassa asemassa kirkkomme kotimaassa on. Sillä on haasteensa, mutta sillä on rikkautensa, kuten kauniit kirkkotilat pyhyyden kokemiseen ja verrattaen isot resurssit. Kirkossamme on paljon tekijöitä: papit, siivoojat, suntiot, sihteerit, lapsityönohjaajat ja haudankaivajat. Heidän osaamisensa on toki tärkeä voimavara. Samalla pohdin millaisen tilan tällainen ”virkamiesmalli” jättää vapaaehtoisille? Jääkö seurakunnissamme tilaa sen jäsenille saavat toteuttaa itseään ja sitä kautta kasvaa palveluiden vastaanottajasta ilosanoman levittäjäksi, sitoutua? Suomessa perhe ja papin työ erottuvat nykypäivänä toisistaan. Luulen, että tulen kaipaamaan papin rouvan aktiivista roolia, jonka seurakunnan keskellä eläminen tällä hetkellä tarjoaa. Kotimaassa itseäni odottaa oma päivätyö erityisopettajana ja kotimme sijaitsee kaukana mieheni työpaikasta, joten osallistuminen on luonnollisestikin vähäisempää.

Välittämisen ja yhdessä tekemisen kulttuuria haluaisin täältä viedä Pohjantähden alle ja kirkkoomme siellä. Kaiken ei tarvitse olla valmiiksi jokaiselle ikäryhmälle erikseen räätälöityjä palveluja vaan haastetaan ihmisiä yhdessä ideoimaan ja luomaan seurakunnasta omannäköisensä kuitenkaan unohtamatta Jeesusta ja pelastussanomaa. Tällöin seurakunnasta tulee seurakuntaperhe, jossa pidetään huolta niin aineellisesti kuin henkisestikin. Koen, että sellaisessa seurakuntaelämässä on jotain aitoa, johon Jeesuskin on meidät seuraajinaan kutsunut. Jumalanpalveluksemme ei tarvitse olla vain ”esitys” jonka seuraamme kymmeneltä sunnuntaiaamuisin vaan avoimuuteen ja osallisuuteen kutsuva tila, yhteys, jossa jokainen seurakuntalainen saa näkyä omana itsenään, tunteiden kirjoineen ja yhteydessä toisiimme ojennumme kohti Jeesusta. Uskon, että sellaisessa tilassa keskeneräisyydestä kasvaa Jumalan armon läpivalaisemana jotakin kaunista, elämänmakuista mutta pyhää, joka kutsuu mukaan myös uusia ihmisiä. 

Sanna Kaivosoja
Sydney

Kirjoittaja on erityisopettaja, joka tällä hetkellä toimii Sydneyn Suomi-koulun pääopettajana ja Sydneyn suomalaisen seurakunnan vapaaehtoistyöntekijänä.

Kommentit koskien kirjoitusta: “Elämänmakuista seurakuntayhteyttä Etelän Ristin alla

  1. Hello Sanna, Aapo ja lapset❣️
    Miten Kaunis ja monimuotoinen kirjoitus, elämästänne Australiassa, Sydneyssä, Etelän Ristin kirkossa. Kotona ja työssä.. ❤️. Kirjoituksestasi voi päästä lähes paikalle katsomaan, tilanteita joista kirjoitit.. I H A N A A K E R R O N T A A. Suurta Siunausta tähän loppuaikaan, mitä teillä siellä viälä on jäljellä.. 🙏🏻💗🙏🏻💗🙏🏻💗🙏🏻💗🙏🏻💗

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *