Hei isä

Tumma kuva, vanhempi ja lapsi käsi kädessä kävelevät junaradalla.
Kuva: Pixabay

Viime sunnuntaina (14.11.2021) oli isänpäivä. Päivä saattoi herättää meissä monenlaisia tunteita ja muistoja. Niin minulle ainakin kävi. Aloitin isänpäivän lueskelemalla Pirkko Siltalan kirjaa Taakkasiirtymä, sekä muutamia Ylen verkkosivuilla julkaistuja isyyttäkäsitteleviä juttuja. Tekstit herättivät monia mietteitä ja etenkin Siltalan tekstit Suomen sotien tuomasta taakkasiirtymästä toivat isänpäivän kontekstissa kyyneleet silmin.

Menneisyyden aallot

Itse olen sitä ikäpolvea, että sodassa ei ole ollut isäni, eikä isoisäni vaan isoisoisäni. Pohdin siis jo neljännessä polvessa sitä, mistä Siltala kirjoittaa. Huolimatta sukupolvien kerroksista se liikutti minua syvästi. Ehkä liikuttuminen johtui siitä, että olen parin viimeisen vuoden aikana perehtynyt sukupuuhuni ja ymmärtänyt, että tietyt asiat, jotka ovat tänään vaikeita, ovat aaltoja jostakin paljon kaukaisemmista kokemuksista. Kokemuksista, jotka ovat kulkeneet sukupolvien ketjussa jakamattomina taakkoina.

Haavoittunut isyys

Menneisyyden aallot saattavat näkyä minun ikäpolvessani edelleen esimerkiksi sellaisina haasteina, kuten vaikeutena asettaa perhettä työn edelle tai vaikeutena kestää lasten kiukkua ja keskinäistä kinastelua. Epäilemättä lasten tunteenpurkausten kestäminen on ollut vaikeaa myös 1940-luvun isille, jotka ovat palanneet rintamalta taisteluissa ruhjoutuneen kehonsa sekä mielensä kanssa. Yhtä lailla se on ollut vaikeaa myös äideille, jotka ovat pyörittäneet vuositolkulla yksin pientilaa sekä kantaneet huolta perheen toimeentulosta. Terapiaa näiden kokemusten jakamiseen ei ole ollut tarjolla, kukin on selvinnyt niin kuin on selvinnyt. Työ ja viina lienee yleisimmin käytössä olleet selviytymiskeinot.

1930- ja 1940-luvun lapset, siis isoisäni sukupolvi ovat varttuneet sodan murtamien vanhempien emotionaalisesti niukassa hoivassa. Tällaisten kiintymyssuhteiden varassa ovat isoisäni ja hänen aikalaisensa vanhemmuuteen ponnistaneet, roolimalleinaan stressin kuihduttama äiti ja sodankauhuja huutava isä. Niinpä isäni sukupolvi, 1950- ja 1960-luvuilla syntyneet, saivat vanhemmikseen sota-ajan lapsia, joiden tarpeille ja tunteen ilmauksille ei useinkaan ollut tilaa.

Isäni syntyessä 1950-luvun lopulla, isoisäni sukupolven lapsuuden kokemusten vaikutusta heidän vanhemmuuteensa oli tuskin kyetty vielä paljoakaan pohtimaan. Monet sota-ajan vanhemmuudesta saadut mallit saattoivat siirtyä heidän vanhemmuuteensa siis hyvin suodattamattomina. On pitänyt tehdä töitä ja selvitä. Rakentava tunneilmaisu ja yhdessä lasten kanssa vietetty aika ovat olleet monissa kodeissa vieraita käsitteitä. Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.

Opettelua edelleen

Isoisoisäni syntymästä on jo liki 120 vuotta, ja niin sitä opetellaan edelleen rakentavaa tunneilmaisua sekä läsnäoloa lapsille hamahelmiä tyttärieni kanssa tehden.

Niin, ymmärrän kai tässä valossa jollakin tavalla paremmin sitä, mikä on ollut hankalaa minun ja isäni välillä. Enkä ihmettelisi, vaikka menneisyyden aallot löisivät tyrskyjään vielä minun ja lasteni väliseen vuorovaikutukseenkin. Onneksi nykyään on kuitenkin saatavilla terapiaa ja muita vastaavia palveluita.

Orpojen isä

Koska isänpäivä on jo tältä vuodelta mennyt, en toivottele hyvää isänpäivää. Mutta toivon ja rukoilen, että Taivaallinen isä voisi antaa minulle ja sinulle sitä, mitä omat isämme eivät ole sattuneista syistä kyenneet meille antamaan. Kuvataanhan Hänet Psalmeissa orpojen isänä ja leskien puolustajana. (Ps. 68:6)

Pekka Nurmela
sielunhoidollisesti orientoitunut helluntaipastori Kiteeltä

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *