”Onko minunlainen ihminen oikea pappi kirkon hallinnolle, onko minunlainen pappi oikeanlainen seurakuntalaisille tai sit niille luottamushenkilölle tai ylipäätään tälle seurakunnalle tai tälle kirkolle?”
Alkuvuodesta 2020 istuin keskustelemassa siitä, mitä on olla pappisnainen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Ryhmäkeskusteluissa oli koolla ihmisiä, jotka miettivät jatkaako papin töissä vai vaihtaako alaa: miksi tehdä töitä, millainen on oikeanlainen pappi tässä kirkossa ja miten jaksaa työn haasteiden keskellä. Yllätyin siitä, miten vahvasti sukupuoli oli mukana alanvaihtoa harkitsevien pappisnaisten keskusteluissa.
Sukupuolella on väliä
Kirkon tasa-arvovaje tai tasa-arvon taantuminen ei ole uusi asia, mutta nykyisin sitä sanoitetaan ja tehdään näkyväksi enemmän kuin ennen. Kun ympäröivässä yhteiskunnassa tasa-arvo on ottanut askeleita eteenpäin, on kirkko alkanut näyttää erityisesti naispappeus- ja avioliittokeskustelun takia muuttumattomuutta ja patriarkaalista järjestystä puolustavalta taholta.
Kysymys sukupuolesta kirkossa on ristiriitainen. Yhtäältä sukupuoli on kirkossa usein sivuutettu asia, ja voidaan puhua jopa sukupuolisokeudesta. Toisaalta konservatiivisista arvoista käsin korostetaan binäärisen sukupuolieron merkitystä. Mikäli tasa-arvoa tavoitellaan häivyttämällä sukupuolta ja muita ihmisten välisiä erontekoja, menetetään samalla mahdollisuuksia tarkastella ja tunnistaa (työ)elämän epätasa-arvoisia käytäntöjä ja erilaisten konfliktien juurisyitä.
Yhteinen virka, samat reunaehdot?
Sukupuolten välinen epätasa-arvo voi tulla pappisnaisen työssä ilmi suoraan ja yllättäen, esimerkiksi Paavalilla perusteltuna vaikenemisvaatimuksena. Tätä useammin se tulee vastaan välillisesti, esimerkiksi kirkollisten naisjohtajien vähäisessä määrässä ja naispapittomien messuyhteisöjen olemassaolon kautta. Työhaastattelussa pienten lasten äidiltä saatetaan edelleen kysyä, miten lastenhoito hoituu, mutta vastaavassa tilanteessa elävältä mieheltä ei. Luottamushenkilöt kiittävät miesten töitä, mutta naisten töistä vaietaan ja ”se on semmoista itsestään selvää”. Tytöttelyn rinnalla esiintyy vastaavasti pojittelua, mutta näiden välillä on aste-ero, jossa nuoruus ei rasita miestä samalla tavalla kuin naista: ”minun virkavapaan ajaksi saatiin sijaiseksi nuori musikaalinen mies, se oli niin kuin pappeuden multihuipentuma.”
Tiedostetuilla ja tiedostamattomilla ennakkoasenteilla on suuri vaikutus siihen, millaiseksi kirkon työntekijöiden sukupuolijakauma tulevaisuudessa muodostuu. Kun työpaikkoja on jatkossa entistä vähemmän ja jos naispappeuden vastustus jatkuu, on pappisnaisen pohdinta töiden riittävyydestä aiheellinen: ”että onko turvallisempaa palkata miehiä työntekijöiksi kun ne kelpaa kaikille?”
Kirkko ja f-sana
Kirkon sanotaan naisistuvan, mutta miesjohtajilla on edelleen muihin sukupuoliin nähden satojen vuosien etumatka. Naiset kouluttautuvat, mutta koulutuksesta huolimatta he eivät välttämättä etene urallaan. Määrä- ja osa-aikaiset tehtävät näyttävät lankeavan naisille, ja työttömyys uhkaa ennemmin nais- kuin miespappeja. Ääneen lausuttuja ennakkoasenteita naisten johtajuudesta ei enää kuule entiseen tapaan, mutta lausumattomat ja usein tiedostamattomat asenteet ovat edelleen rajoite naisjohtajuudelle:
”…miehet tulee valituiksi tai jos nainen valitaan niin sitten ihan kauhea spekulaatio mitä vilunkia se on käyttänyt että on tullut valituksi. Se kertoo mulle, vaikka en olisi ite pyrkimässä, että pitää olla ihan älyttömän hyvä nainen, mutta että keskiverto tai vähän huonompikin mies kelpaa ja menee ohi.”
Kirkon patriarkaaliset juuret ovat edelleen tabu, jonka merkitystä käytännöille ja rakenteille ei juurikaan sanoiteta. Feministinen tulkintahorisontti ei vielä toistaiseksi ole saanut näkyvää sijaa kirkon kannanotoissa. Kirkollista naisihannetta on halki vuosikymmenten rakennettu ylistämällä naisen ahkeruutta, palvelualttiutta, kärsivällisen hiljaista työtä sekä uhrautuvaisuutta. Samalla on luotu normia, josta ei tule poiketa. Kirkon tasa-arvoaloitteet ovatkin yleensä nousseet yhteiskunnan kirkkoon kohdistamasta paineesta ja naisten keskuudesta, siis kirkollisen vallan ytimien ulkopuolelta. Patriarkaalisten rakenteiden ylläpidosta ei silti voida syyttää yksipuolisesti mitään sukupuolta tai ryhmää, vaan kaikki pääsevät tarkastelemaan omaa vastuutaan ja vaikutusmahdollisuuksiaan:
”Ja se mikä mua välillä ärsyttää tosi paljon että ne on pitkälti naiset, jotka ylistää [miehiä] eikä ollenkaan voi luottaa siihen, että naiset pitäis toistensa puolia.”
Sukupuolisokeudesta yhdenvertaisuuteen
Kuka siis on oikeutettu toimimaan täysvaltaisena pappina? Kenen ääntä nostetaan, kenen vaimennetaan? Kuka on oikeutettu tekemään ja sanoittamaan teologiaa? Huomionarvoista on, että alanvaihtoa miettivien pappisnaisten epätasa-arvon kokemukset heijastelevat myös ”irrallisten” seurakuntalaisten kokemuksia kirkossa toteutuvasta yhdenvertaisuudesta. Kirkollisissa ytimissä on syytä kuulla näitä marginaalista nousevia ääniä, sillä niiden kautta voidaan nähdä korjausta vaativia kohtia ja vahvistaa seurakuntalaisuutta:
”Kirkollisella saralla valtaa pitää valkoisen heteromiehen sisäsiisti ja vanhakantainen systemaattinen teologia. Se on useimmiten kontekstitonta, sillä kirkon systemaatikot pitävät kynsin hampain kiinni siitä, että dogmaattiset totuudet ovat ajasta ja paikasta riippumattomia.”
Sana voisi sattua nykyistä useampaan seurakuntalaiseen, jos sitä sanoittaisi entistä moniäänisempi, ajassa ja paikassa juurevasti elävä joukko. Kirkon jäsenten – niin seurakuntalaisten kuin työntekijöiden – yhteisöön kuulumisen kokemusta vahvistetaan tietoisilla siirtymillä sukupuolisokeudesta erilaisten yhdenvertaisuuteen, vaikenemisesta dialogiin sekä entistä syvempään ja avarampaan teologiaan.
Naisten vaikutusmahdollisuudet ovat historian saatossa osoittautuneet heikoimmiksi vakiintuneissa ja hierarkisissa organisaatioissa. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että murros on mahdollisuus. Postmodernissa maailmassa suuntaviivojaan hakeva, uudistuva kirkko voi luoda entistä yhdenvertaisempaa toimintakulttuuria. Kirkon kriisistä voi kasvaa uusia toimintatapoja, jotka mahdollistavat entistä useamman ihmisen yhteisöön kuulumisen kokemusta.
Kati Jansa
hiippakuntasihteeri, TM, YTK, Kuopio
Sitaatit ovat Kati Jansan sosiologian pro gradu -tutkielmasta ”Peskää heidän jalkansa, sillä he ovat juosseet paljon. Pappisnaiset, kirkon työ ja kysymys kuulumisesta”, joka on tarkastettu Itä-Suomen yliopistossa elokuussa 2020.