Onko pakotettu tasa-arvo tasa-arvoa laisinkaan?
Kaksi vuotta sitten istuimme marraskuussa eräässä kuuluisassa tamperelaisravintolassa ja jännitimme. Odotimme tietoa seurakuntavaalituloksista. Olimme perustaneet edellisenä keväänä uuden listan, jonka tiimoilta olimme tehneet innokasta ehdokashankintaa ja vaalityötä. Pöhinä oli hyvä, mutta tulevaa vaalitulosta saatoimme vain arvailla. Pikkuhiljaa alkoi tietoja tippua. Menestys yllätti meidät täysin ja ilo oli ylimmillään.
Hyvää vaalimenestystä seurasivat tiukat neuvottelut paikoista niin johtokunnissa, asiantuntijaryhmissä kuin yhteisessä kirkkoneuvostossakin. Pohdimme ryhmän kesken parhaita vaihtoehtoja kuhunkin meille kuuluvaan paikkaan. Vaikka iso osa ryhmästämme oli vaalien ensikertalaisia, löytyi joukosta onneksi myös muutama kokeneempi kirkkobyrokratian osaaja. Tämä oli hyvä, sillä muutoin olisimme varmasti ohittaneet ensimmäisen tasa-arvokysymyksen; johtokuntien, asiantuntijaryhmien ja yhteisen kirkkoneuvoston sukupuolijakauman. Ei riittänyt, että meiltä löytyi sopiva henkilö tehtävään, myös sukupuolen tuli olla oikea.
Nyttemmin, kun mietin noita kuukausia vaalien jälkeen ja niiden aikana käytyjä neuvotteluja, ymmärrän, että silloin tasa-arvokysymys oli ensi kertaa hyvin konkreettisesti läsnä. Lähes huomaamamattani ajaudun kuitenkin tarkastelemaan asiaa ja tilannetta kriittisesti. Onko tällainen pakotettu tasa-arvo tasa-arvoa laisinkaan? Riittääkö, että huolehdimme nais- ja mieskiintiöistä? Toteutuuko silloin todella tasa-arvo tai etenkään yhdenvertaisuus vai koitammeko vain saada asian näyttämään siltä? Mitä tekisimme tilanteessa, jossa joku ehdokkaista ei haluaisi ilmoittaa sukupuoltaan tai ei kokisi identifioituvansa naiseksi taikka mieheksi? Mihin kiintiöön me hänet laskisimme? Tämä kysymys saattaa tuntua kaukaiselta, mutta sitä sen ei vuonna 2020 tulisi olla. Kirkon ja sen luottamustehtävien tulisi olla aidosti avoimia kaikille jäsenille, sukupuoleen tai henkilökohtaisiin ominaisuuksiin katsomatta. Vain niin voimme varmistua, että kaikkien ääni pääsee kuuluville rakentaessamme yhdessä tulevaisuuden kirkkoa.
Minun on myös myönnettävä, että koen nais- ja mieskiintiöt ylipäänsä hieman ongelmallisina. Haluaisin uskoa, että nykypäivänä paras saa paikan ja tasa-arvo sekä yhdenvertaisuus on itsestäänselvyys. Valitettavasti saan tasaisin väliajoin muistutuksia siitä, että olen tämän asian suhteen liian optimistinen. Ammattitaitoisia ja osaavia ministereitäkin tytötellään. Kirkon osallistumisesta pride-viikolle nousee meteli. Avoimien neuvottelujen sijasta paikkojen jakamisesta sovitaankin suljettujen ovien takana.
Avoimuus yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon takeena
Vaikka suurin osa eri elimissä käsiteltävistä asioista tuntuu ainakin ensisilmäyksellä koskevan aivan muita kun yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasiota, on nuo kaksi tärkeää arvoa syytä pitää jokaisessa kokouksessa kirkkaana mielessä. Miten varmistumme luottamustoimia hoitaessamme siitä, ettei ketään ilman hyväksyttävää syytä aseteta eri asemaan esimerkiksi sukupuolen, iän, alkuperän, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan tai vammaisuuden takia? Selkeimmin tähän asiaan törmätään luonnollisesti henkilövalintojen kohdalla. Onko virkojen täyttö tällä hetkellä siinä määrin avointa, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutumista voidaan kontrolloida?
Yhdessä yhdenvertaisuuteen liittyvässä asiassa olemme sentään Tampereella kunnostautuneet. Tätä nykyä nuorten edustajat löytyvät nimittäin niin seurakuntaneuvostoista, yhteisestä kirkkovaltuustosta kuin yhteisestä kirkkoneuvostostakin. Näen, että tämä on osa yhdenvertaisuuden toteuttamista ja askel kohti tasa-arvoisempaa kirkkoa. Nuorten läsnäolo ei kuitenkaan riitä, vaan meidän tulee huolehtia siitä, että hekin uskaltavat tuoda näkemyksensä avoimesti esiin ja olla näin mukana rakentamassa tulevaisuuden kirkkoa.
Laura Karhola, asianajaja, Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston, Tampereen seurakuntien yhteisen kirkkoneuvoston ja yhteisen kirkkovaltuuston jäsen