Saattajat pyhällä matkalla
”Olette pyhällä matkalla”. Kollegani kertoi sanoneensa näin perheelle, joka sairaalan saattohoito-osastolla hyvästeli läheistään. Nuo sanat jäivät pitkäksi aikaa mieleeni. Kun minä saattelin sairastunutta läheistäni tästä elämästä, olinko minäkin silloin pyhällä matkalla?
Kukaan ei kysynyt, tahdonko lähteä tuolle matkalle. Matka tuli liian nopeasti. En ollut valmistautunut enkä tiedä, olisinko voinutkaan. Reppuni oli pakkaamatta eikä minulla ollut eväitä. Matka ei ollut helppo. Se uuvutti, väsytti ja vei paljon voimia. En pystynyt näkemään, miten oma elämäni jatkuu.
En olisi halunnut matkan loppuvan. Ja samaan aikaan jo toivoin sitä nähdessäni läheiseni kivut ja kärsimyksen. En olisi pärjännyt matkalla yksin. Tarvitsin toisia kulkemaan vierelleni: Välillä olemaan vain hiljaa. Välillä kantamaan hetken reppuani. Välillä rukoilemaan kanssani.
Mikä on minulle pyhää?
Jos pyhä on jotain, joka poikkeaa tavallisesta arjesta, silloin olin pyhällä matkalla. Koko tavallinen elämäni muuttui saattaessani läheistä ihmistä kohti kuolemaa. Mikään ei ollut enää täysin normaalia tai sellaista kuin se ennen oli ollut. Minun oli vaikea keskittyä mihinkään. Kaikissa tilanteissa mietin, onko tämä viimeinen kerta, kun teemme jonkin asian yhdessä.
Jos pyhä on jotain, jolle ei löydy sanoja, silloin olin pyhällä matkalla. En löytänyt lohduttavia lauseita. En löytänyt sanoja kuvaamaan ystävilleni, miltä minusta tuntui. Minulla oli kysymyksiä, joihin kaikkiin ei ollut vastauksia. Oli vain hiljaisuus.
Jos pyhä on jotain, jonka poissaoloa voin kokea yhtä lailla kuin läsnäoloakin, silloin olin pyhällä matkalla. Toisinaan en tuntenut mitään. Olin turta. Mietin, missä Jumala on. Hetkittäin taas herkistyin kuville, musiikille ja luonnolle. Koin, että minua kannettiin ja minusta pidettiin kuitenkin huolta. En ollut yksin.
Jos pyhä on jotain, joka on minulle tärkeää, silloin oli pyhällä matkalla. Niin raskasta kuin läheisen saattaminen on, koin sen merkitykselliseksi. En olisi halunnut olla missään muualla.
Toive saattamisesta ja vastaanottamisesta
Yksi elämän tärkeimmistä asioista on ottaa toinen ihminen vastaan sekä toisaalta saatella häntä eteenpäin. Nyt korona-aikana läheiset eivät ole aina päässeet saattamaan rakkaitaan elämän lopussa kuten olisivat toivoneet. Kuitenkin minua ja läheistäni kantavat aina myös kaikki aiemmat elämän keskellä tapahtuneet saattamiset ja vastaanottamiset. Ne hetket, jolloin olen toivottanut toisen lämpimästi tervetulleeksi kotiin. Ne hetket, jolloin olen vilkuttanut ikkunasta niin pitkään, kun toinen on näköpiirissäni. Ne hetket, jolloin minulle on tehty samoin. Tuollaiset hetket luovat turvaa läpi elämän. Ja läpi kuoleman.
Saattajan ja saatettavan matkat ovat erilaiset. Johanna Kurkela laulaa ”ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan”. Saattaja kulkee hetken yhdessä saatettavan kanssa, mutta jossain kohtaa on päästettävä irti. Vaikka en haluaisi. Kun hyvästelin läheiseni viimeisen kerran, minne olin häntä saattamassa? Ihan varmasti en voi tietää. Mutta toiveeni on, että häntä ollaan jo vastassa.
Elina Itäleino
sairaalapappi, Lahden seurakunnat