Julmempi kuin Truman Show

under-the-sun

Vitali Manski: Under the Sun (Tsekki, Saksa, Venäjä, Latvia, Pohjois-Korea 2015)

Vitali Manski (s. 1963) on tunnetuimpia ja menestyneimpiä venäläisiä dokumentaristeja.  Vuonna 2015 Manski vieraili Helsingin DocPoint-festivaaleilla, ja tänä vuonna hänen pitkä dokumenttinsa Under the Sun (2015) herätti huomiota samaisilla päivillä. Myöhemmin keväällä se esitettiin Ylen ohjelmistossa kahteenkin kertaan nimellä Saman auringon alla. Onnistuin näkemään elokuvan laajakankaalta kesällä Yhdysvalloissa. Meillä se ei ole yltänyt teatterilevitykseen.

Manski sai tehtäväksi seurata vuoden ajan pohjoiskorealaisen perheen elämää. Päähenkilönä on kahdeksanvuotias tyttö Zin-mi. Filmiryhmä vierailee hänen kotonaan, koulussa, harrastuksissa ja yhteiskunnallisissa juhlissa. Osansa saavat myös vanhemmat työpaikoillaan.

Tarinaa kuljetetaan kohti juhlaa, jossa Zin-mi otetaan maan Lasten liiton jäseneksi. Kaikesta näkee, että Pohjois-Koreassa eletään maan suuren perustajan Kim Il-sungin valvovan katseen alla, auringossa, joka paistaa päivin öin.

Manskin apuna elokuvanteossa toimivat paikalliset isännät. He huolehtivat tietenkin kaikesta: käsikirjoituksesta, kuvauspaikoista, dramaturgiasta. Katsojalle käy varsin pian ilmi, että elokuva tarjoilee tarkkaan ohjatun näytelmän ja tosielämän kulissit.

Teatteriversiota katsellessani mieleen palautui Peter Weirin mediakriittinen Truman Show (1998).  Zin-mi, hänen vanhempansa, opettajansa ja koulutoverinsa elävät kuin Jim Carreyn Truman, kulisseissa, paljon ankeammissa vain kuin Weirin elokuvassa.

Pjongjangissa ei ole lunta, mutta pääkaupungin läpi virtaava joki on jäässä. Aamuvoimistelun jälkeen vanhemmat saattavat lapsia linja-autoon. Jutun juoni alkaa valjeta, kun paikallinen avustaja lipsahtaa kuviin ilmoittaen, että kamerat käyvät ja väki voi nousta bussiin. Koulussa on kylmä, ja pienet oppilaat tungeksivat lämpöpatterin ääressä kohmeisin sormin. Opettaja ajaa lasten päähän sotaista tarinaa japanilaismiehityksen ajalta.

Kaiken keskellä Zin-mi lausuu repliikkinsä urhoollisesti. Hän näyttelee osaansa valtioideologisen propagandan kohteena ja välineenä. Tapahtumia kommentoi alakuloinen teemasävelmä.

Viranomaisten alkuperäinen tarkoitus lienee ollut maan kulttuuria ja kasvatusta ylistävän valistuselokuvan aikaansaaminen. Vitali Manski oli kuitenkin ovela. Hän antoi digikameransa käydä ennen ja jälkeen varsinaisia otoksia ja onnistui jollain keinoin pitämään muistikortin hallussaan.

Katsojalle paljastuu, kuinka Zin-mi, hänen vanhempansa, opettajansa ja muut käsketään lausumaan repliikkinsä niin kauan, että lopputulos miellyttää viranomaisia. Kameran salataltioinneista dokumenttiin muodostuu eräänlainen metataso, siitä tulee elokuva elokuvanteosta.

Hyytävimmän otoksen Manski on leikannut elokuvan loppuun. Zin-min pitäisi lausua ulkoa oppimansa vuorosanat siitä, mitä hänelle merkitsee hyväksyminen Lasten liiton jäsenyyteen. Että se on askel aikuisuuteen, että hän on vastuussa omista virheistään, että hänen tulee nyt itse miettiä mitä voisi tehdä Johtajan hyväksi jne. Pieni Zin-mi väsyy uusiin otoksiin ja alkaa hiljaa itkeä. Avustaja pyyhkii kyyneleitä tytön poskilta.

Tässä kohtaa kuullaan ohjaaja Vitali Manskin venäjänkieliset sanat, ainoan kerran koko elokuvassa.
“Koeta rauhoittaa häntä, kerro että ei ole mitään hätää,” pyytää hän avustajaa sanomaan. Tulkki neuvoo tyttöä ajattelemaan jotain mukavaa.
“Mitä”, kysyy hämmästynyt Zin-mi.
“Ajattele jotain hauskaa, mitä sinulle on tapahtunut”, ehdottaa tulkki.
“En keksi mitään”, sanoo tyttö kyyneliä niellen.
“Tiedätkö jonkun iloisen tarinan?”
Zin-mi miettii hetken: “Lausunko sen runon”, ja alkaa lukea ulkomuistista runoa Johtajan ylistykseksi.

Kohtausta seuraa epäuskoisena, pala kurkussa. Viimeisten minuuttien aikana näkee pakahduttavan välähdyksen aidoista tunteista. Elokuvanteossa lienee vanhastaan sellainen nyrkkisääntö, ettei lapsia panna lujille eikä lasten kärsimyksiä näytetä. Jopa Alfred Hitchcock myönsi tehneensä virheen kirjoittaessaan lapsen kuoleman pommiräjähdykseen elokuvassa Sabotaasi (1936).  Lapsia on syytä suojella elokuvissakin. Under the Sun ei astu rajan yli, mutta tekee katsojille palveluksen saattaessaan tietoiseksi sen olemassaolosta ja tärkeydestä.

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *