Kuva: Santeri Luomaniemi
Vuodenvaihteen kirkollisen tiedottamisen perinteisiin kuuluu menneen vuoden jäsentilastojen raportointi. Koostimme tutkimuskeskuksessa niistä verkkoon lyhyen visualisoinnin. Vuoden 2016 jäsentietojen ruotiminen oli näin tutkimus- ja tiedotustyön näkökulmasta melko nopeasti tehty, kun luvuissa ei kovinkaan dramaattisia muutoksia näkynyt.
Suomen yli 5,5 miljoonasta asukkaasta noin 72 prosenttia kuuluu edelleen kirkkoon. Lähes neljä miljoonaa uskollista jäsentä pitää kirkkoa merkittävänä toimijana elämässään ja yhteiskunnassa – tai ainakin sen verran merkittävänä, että jäsenenä kannattaa pysyä.
Toisaalta tietyt trendit ovat selviä: ”normaaleinakin” vuosina kirkosta eroaa lähes kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin kirkkoon liittyy. Syntyneistä lapsista entistä harvempi kastetaan. Nämä kaksi kehityskulkua kytkeytyvät yhteen, kun varsinkin nuoret aikuiset ja perheen perustamisvaiheessa olevat erkaantuvat kirkosta. Kirkossa ja sen jäsenistössä näkyy eriytymistä sekä ikäryhmien välillä että alueellisesti, vaikka yleisesti näyttääkin siltä, että kirkon asema ja merkitys säilyvät.
Kirkko on seurakuntiensa näköinen
Kokonaiskirkon tasoa tarkastellessa saattaa helposti sokeutua sille, miten monenlaisia tarinoita neljänsadan seurakunnan kokonaisuuteen mahtuu. Alueellinen vertailu osoittaa eroja etelän ja pohjoisen, kaupungin ja maaseudun, kasvukeskusten ja muuttotappioalueiden välillä.
Suomi on vahvasti kaupungistunut. Yhdeksässä suurimmassa kaupungissa asuu yhteensä 2 miljoonaa ihmistä eli lähes 40 prosenttia koko maan väestöstä. Samojen kaupunkialueiden seurakuntatalouksissa asuu 1,35 miljoonaa ihmistä eli 34 prosenttia kirkon väkimäärästä. Näillä alueilla kirkkoon kuuluvien osuus on huomattavasti keskimääräistä alhaisempi, pääkaupunkiseudulla alle 60 prosenttia. Kirkkoon liittyminen ja kirkosta eroaminen taas on keskimääräistä vilkkaampaa. Kasvukeskusten alueilla sijaitsevat kuitenkin myös seurakunnat, joissa väestönkasvu oli vuonna 2016 suhteellisesti suurinta, kuten esimerkiksi Turun tuomiokirkkoseurakunta (+2,2 %), Vantaankosken seurakunta (+1,5 %) tai Oulujoen seurakunta (+1,4 %).
Kirkon uskollisimmat jäsenet asuvat yleensä pienissä maaseutuseurakunnissa. Esimerkiksi keskisuomalaisessa Kinnulassa, Pohjois-Pohjanmaan Lumijoella tai ruotsinkielisen Pohjanmaan Larsmossa (Luoto) kirkkoon kuuluvien osuus ylittää 90 prosenttia. Varsinkin lestadiolaisuuden vahva vaikutus näkyy syntyvyydessä ja kastettujen lasten osuudessa, mikä pitää seurakuntien väestön jopa hienoisessa kasvussa. Maaseudun pienissä seurakunnissa kuitenkin havainnollistuu myös muuttoliikkeen toinen puoli. Väestöä ei vähennä näissä seurakunnissa niinkään kirkosta eroaminen kuin kuolleisuus ja muuttoliike kaupunkeihin. Tällainen tilanne oli vuonna 2016 esimerkiksi Vaara-Karjalan (-3,9%), Tervolan (-3,9 %) ja Sulkavan (-3,6 %) seurakunnissa.
Liitokset muokkaavat seurakunta- ja kuntakarttaa
Vuoden 2016 lopussa Suomessa oli 313 kuntaa ja 408 seurakuntaa. Sekä seurakuntien että kuntien määrä on koko 2000-luvun vähentynyt voimakkaasti, mutta hallinnollisten yksiköiden karsimisessa kirkko näyttää olevan kuntahallintoa edellä: kirkossa oli viime vuonna 285 seurakuntataloutta, jotka koostuivat 253 itsenäisestä seurakunnasta ja 32 seurakuntayhtymästä.
Seurakuntatalouksien rakenne noudattaa siis Suomessa parokiaaliperiaatteen mukaisesti pääosin kuntarakennetta, mutta rajojen poiketessa toisistaan yleisempää on se, että seurakuntatalous käsittää useamman kunnan alueen. Viimeisin julkiseen keskusteluun noussut tapaus on Rääkkylän ja Kiteen yhdistynyt seurakunta, jonka alueella kuitenkin on KHO:n päätöksen jälkeen edelleen vuonna 2017 kaksi eri kuntaa.
Ahvenanmaan saaristossa, jossa sijaitsevat Suomen pienimmät kunnat, on muodostettu erilaisia yhdistelmiä seurakuntaelämän toteuttamiseksi. Niinpä esimerkiksi Sottungan (97 asukasta) ja Kökarin (251 asukasta) tapaiset kunnat eivät sinnittele itsenäisinä seurakuntina, vaan ne kuuluvat Ahvenanmaan eteläiseen saaristoseurakuntaan.
Minkälainen rakenne palvelee alueita ja niiden väestöä?
Kirkon kehittäjien ja päätöksentekijöiden kannalta tämä kaikki herättää kysymyksen, minkälaiset rakenteet palvelevat parhaiten erilaisten alueiden kirkkoa ja sen jäsenistöä. Nykyinen malli, jossa seurakuntien rakenne määräytyy pääosin kuntarakenteen mukaisesti, sai Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyssä eniten kannatusta sekä seurakuntien työntekijöiltä että luottamushenkilöiltä. Kaikkien seurakuntien kuulumista yhtymiin taas kannatti reilut 40 prosenttia luottamushenkilöistä ja työntekijöistä. Kuntarakenteesta irrottamista kannatti niin ikään 40 prosenttia luottamushenkilöistä ja kolmannes työntekijöistä.
Havaittava alueellinen moninaisuus puoltaa ainakin sitä, että seurakuntien hallinnointi ei voi erkaantua liian kauas paikallistasosta. Seutukuntia mukailevat seurakuntayhtymät ovat tässä mielessä järkevin ratkaisu seurakuntien palvelemiseksi. Pelkkä rakenneratkaisu ei tietenkään vielä vastaa siihen, miten paremmin kohdata ikääntyvä väestö, irralliseksi itsensä kokevat nuoret tai yksinäiset. Karttarajat piirtyvät seurakuntien arjessa omalla tavallaan siitä huolimatta, mitkä ne ovat hallinnollisissa päätöksissä.
Veli-Matti Salminen
Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus