Karvainen todellisuus

Nuorilta on etukäteen kysytty, ketkä haluavat tavata tänään Elina-papin koiran. Toisella osastolla koirakontaktiin haluaa yksi ja toisella kolme nuorta. Olemme koiran kanssa ensimmäistä kertaa käymässä nuorten intensiivihoidon yksikössä, jossa on kaksi osastoa. Koira tutustuu osastoon siten, että nuoret piilottavat sille nameja. Samalla annetaan koiralle myönteinen kokemus uudesta paikasta. Täällä on kivaa. Saa nameja ja rapsutuksia. Nuoriin koira tutustuu moikkaamalla jokaista. Se käy myös antamassa pusuja kasvoille, jos se sopii nuorelle. Koiran käytös naurattaa ja sekin on iloinen nuorten huomiosta.

Aikaisemmin olemme käyneet koiran kanssa monta kertaa muilla lasten ja nuorten intensiivihoidon osastoilla, joten koira tietää jo uuteen paikkaan mennessä, mitä siltä odotetaan. Sielunhoitokoiran tehdessä työtään ihmissielunhoitaja asettuu sivurooliin. Koira kertoo jokaiselle nuorelle vuorotellen, että sinä olen ihana. Että minä karvakasa olen Jumalan luoma ja niin olet sinäkin.

Kuuntelukävely

Iso osa sielunhoitokoiran työtä on se, että lapset ja nuoret pääsevät taluttamaan koiraa. Tehdään ihan tavallisia kävelylenkkejä siten, että otan yhden lapsen tai nuoren kerrallaan kävelylle koiran kanssa. Välillä käydään myös läheisessä koirapuistossa. Lapsi tai nuori taluttaa koiraa. Koko lenkin ajan. Minä ohjaan tarvittaessa. Kehun kun menee hyvin. Suurimman osan aikaa minä vain kuuntelen. Taluttaja keskittyy koiraan. Ja puhuu. Puhuu enemmän kuin olisin koskaan kuullut lapsen tai nuorten puhuvan, jos olisimme asettuneet varta vasten keskustelemaan. Näen miten lapsen tai nuoren itseluottamus koiran taluttajana kasvaa lenkki lenkiltä.

Otin koiran mukaan töihin sen ollessa noin kolmen kuukauden ikäinen. Aluksi käytiin korvaushoitoklinikalla. Pentu valloitti. Asiakas tuli ihastelemaan pentua ja silitti sitä varovasti. ”En ole koskaan pidellyt sylissä vauvaa. Enkä koiranpentua.” Välittömästi nostin pennun lattialta ja annoin sen asiakkaan syliin. Asiakas hengitti pari kertaa syvään ja alkoi hymyillä.

Koira ei ole aina tervetullut moikkaamaan kaikkia. On kireyttä ja väsymystä, eikä ihminen halua silloin yhtään ylimääräistä kontaktia. Koira on oppinut kärsivälliseksi. Se saattaa asettua sohvalle asiakkaan viereen ja odottaa, että hänet huomataan. Asiakas, joka on aluksi vaikuttanut olevan välinpitämätön koiran läheisyydestä, hymyilee yhtäkkiä ja ojentaa kätensä silittämään koiraa.

Dog spelled backwards is God

Koirassa on herttaista voimaa. Se viestii sanattomasti hyväksynnästä, rakkaudesta, nähdyksi tulemisesta. Koiran läsnäolo kohottaa parhaimmillaan koko osaston myönteistä mielialaa. Aikuiset hymyilevät ja nuoret hymyilevät. Yhteisen oleskelutilan täyttää energia koiran etsiessä nuorten piilottamia nameja. Sitä seuraa rauhan ja hiljentymisen hetki, kun koira asettuu lattialle rapsutettavaksi ja nuoret sen ympärille kädet turkissa. Koirameemissä sanotaan: ”Dog spelled backwards is God.” Koiraa on turha rukoilla, mutta karvainen todellisuus heijastaa sitä hyvää, mitä Jumala meille ihmisille lahjoittaa. Jumalan rakkaudesta puhuminen sanoilla ei aina tartu, eikä edes kannata yrittää. Koiran olemuskieli sen sijaan uppoaa syvälle.

Koira tekee valintoja havainnoiden, kuka kutsuu sitä kontaktiin, mutta myös sen mukaan kenen se aavistaa tarvitsevan karvaista ja lempeää katsetta. Se voi olla lapsi, joka ei aluksi ole kiinnostunut koiran huomiosta ja katsoo poispäin, mutta kun koira sitkeästi yrittää lapsen kainaloon sohvalle, niin lopulta lapsi katsoo koiraa silmiin ja kutsuu sen mukaan syntymäpäivilleen.

Kontaktikuorma väsyttää koirankin

Koira on sielunhoitajalle peilinä väsymisestä. Koirakaan ei kestä miten suurta kontaktikuormaa tahansa yhden työpäivän aikana. Koiralla ja ihmisellä on rajansa. Sielunhoito ei ole suoritusta. Koira tarvitsee taukoja, joita myös osastojen rytmi antaa. Minä yritän sielunhoitajana harjoittaa itseäni pitämään hiljentymisen hetkiä kohtaamisten välillä. Lepuuttaa mieltä kevyesti. Koira on omassa unessaan herkkänä reagoimaan. Samaa valppautta tarvitsee sielunhoitaja. Parasta on kuitenkin, jos uuteen tilanteeseen voi siirtyä levon kautta. Edes muutaman tietoisen hengityksen ja hetken pysähtymisen kautta. Sielunhoitokoiralta tämä sujuu jo. Sielunhoitaja vielä opettelee. Yksikkökäynnillä koira viestii väsymisestään tulemalla lähelleni ja jäämällä siihen lepäämään. Tiedän, että silloin on aika lähteä ja sovin seuraavan käyntiajan.

Koira tarvitsee paljon lepoa yksikkökäynnin jälkeen. Kuljemme koiran kanssa tavallisesti autolla, jotta se saa keikan jälkeen levätä rauhassa omassa häkissä matkan ajan ennen kuin pääsee kotiin. Kotona sielunhoitokoiraa odottaa ruoka, lepo, iltalenkki, tassupesu ja uni.

Elina Jokipaltio
Yhteisöpappi, jonka työkaverina on allergiaystävällinen Australian Labradoodle Raku
Helsingin Diakonissalaitos

 

2 kommenttia koskien kirjoitusta: “Karvainen todellisuus

  1. Tulee mieleeni Katekismuksen kohta kekseliäästä rakkaudesta, joka etsii ja löytää aina uusia keinoja palvella ja tehdä hyvää. Siunausta työparille!

  2. Iloa tuottava kirjoitus, KIITOS : ‘ ) ! Tein 1993 tutkielman aiheesta: ” Kissan päiviä vaiko koiran elämä ? -lemmikkieläimen merkitys ihmisen hyvinvoinnille “. Silloin, en vielä Suomesta löytänyt aiheeseen liittyvää tutkimusta. Kävin haastattelemassa hoitajia ja potilaita vanhainkodissa, jossa oli kissoja, undulaatteja ja kesäisin kaneja. Salossa oli terveyskeskuksen vuodeosasto, jossa oli kissoja! Lisäksi kahlasin Yhdysvaltalaisen Delta societyn tutkimuksia. Vahvana johtopäätöksenä: eläimet tuottavat valtavasti _- ja erittäin merkittävää – hyvinvointia (niistä pitäville) ihmisille. Eläimet tukevat ihmisten psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia. Tutkielmasta jäi mieleen amerikkalainen autistityttö, joka ei ollut ennen kohdistanut huomiotaan mihinkään eikä kehenkään, ennekuin sai kumppanikseen papukaijan. Vanhainkodin hoitaja kertoi dementoituneesta vanhuksesta, joka kommunikoi hoitajien kanssa ainoastaan nyrkein, sanat olivat jo tippuneet; kun kissa oli hypännyt tämän vanhuksen syliin oli tämän kiukkuisen vanhuksen suu levinnyt hymyyn ja hän oli alkanut toistaa: ” Voi, kisu, kisu, kisu.” Tutkimuksista on käynyt ilmi, että ne sairaalaan joutuneet ihmiset, joilla odottaa eläin kotona toipuvat varmemmin ja nopeammin sairaalaolosta, leikkauksista ym. vakavista operaatioista, kuin ne joilla lemmikkiä ei ole. Sydänpotilaista suurempi osa on vuoden kuluttua “sydäntapahtumasta” elossa kuin ilman lemmikkiä elävä.
    Eläin on “terveyttä ylläpitävä tuote”. Valitettavasti, ne ihmiset, joita nämä “tassuterapeutit” voisivat tukea eniten, on heillä usein taloudellisia vaikeuksia hoitaa eläintä asianmukaisesti. Tämän takia täytyisi pienituloisten saada vähintään toimeentulotuesta apua eläimen kohtuullisiin ruokinta-ja eläinlääkintäkuluihin yhdestä (lemmikki)eläimestä. Yhteiskunta saisi nämä kulut säästöinä takaisin eläimenomistajan parantuneena terveytenä – ja elämänlaatuna. Nythän monet pienituloiset eläimenomistajat tinkivät omasta ruoastaan ja lääkkeistään ennemmin kuin eläimensä hoidosta.
    Intiaanipäällikkö Seathl on v. 1855 todennut: “Jos eläimiä ei enää olisi, ihmiset kuolisivat pian henkiseen yksinäisyyteen, sillä se mitä tapahtuu eläimille, tapahtuu myös ihmiselle. Asiat liittyvät toisiinsa. Sen mitä maa saa kokea, saa kokea myös ihminen.”
    Onnea, iloa ja siunausta “karvaiseen työhönne”, olette aarteita <3 Lisääntyköön tietoisuus ja arvostus 🙂 !
    Aamen!

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *