Kenelle sielunhoito kuuluu?

Sielunhoito on monikasvoista. Yleensä se ymmärretään keskusteluksi, jossa asiakas menee tapaamaan seurakunnan työntekijää omien asioiden kanssa. Ensimmäinen avaus tapahtuu usein puhelimessa: ”Me tapasimme silloin tätini hautajaisissa. Tuntui, että sinä ehkä voisit ymmärtää minua… on vaikea elämäntilanne, voitaisko tavata…? ”

Sitten tapaaminen järjestyy  kirkon tiloissa; seurakuntatalolla, jonne mennään sovittuna aikana. Istutaan ainakin tunti, että päästään edes vähän jutun alkuun. Eikä se välttämättä riitä vaan pitää sopia toinen kerta, kolmaskin…

Puhetta riittää, ihan kuin ottaisi tulpan pois. Joskus joutuu rajaamaan ja muistuttamaan sovitun ajan loppumisesta. Toivottavasti sielunhoitaja osaa olla riittävästi kuulevana korvana eikä ole heti tarjoamassa omia neuvojaan.  Kun seuraava kerta on sovittu, on paljon huojentavampaa odottaa sitä.

Vähitellen asioita puretaan kuin lankaa kerältä.

Pitääkö jaksaa tunti?

Sielunhoitosuhteen avaus tapahtuu kehitysvammaisen asiakkaan kohdalla vähän toisin. Yhteydenottaja ei ole aina henkilö itse vaan joku hänen edustajansa; omainen tai hoitaja. Hänen tehtävänään on järjestää aika, puitteet sekä  huolehtia muistuttamisesta ja paikalle tulemisesta.

Kun sovittu päivä koittaa, on syytä kohdata asiakas yhtä arvokkaana seurakuntalaisena ja ottaa hänet vakavasti. Keskusteluun käytetty aika vain saattaa olla huomattavasti lyhyempi. Puolen tunnin keskustelu on tyypillisempi kuin kokonainen tunti. Keskittymiskyky voi olla rajallista, joten sielunhoidon ei tarvitse yltää siihen tunnin oletusarvoon.

Ilmaisu voi olla  haparoivaa ja sanat putoilevat harvakseen. On vaikeuksia kertoa elämänsä tapahtumista pidemmällä aikavälillä. Siinä juuri tarvitaan taustatietoa, jota omaiset tai hoitohenkilökunta voivat välittää – silti rikkomatta salassapitoa. Monesti sielunhoitaja antaa samalla tukea usealle, koska kehitysvammaisella on usein aika tiivis verkosto hänestä huolehtivia henkilöitä.

Asia voi olla pieni tai suuri. Ei sitä voi mitata millään yleisellä mittarilla. Yksinäisyyden ja irrallisuuden kokemus, vaikeus tulla toimeen työkaverien kanssa, tai muutto uuteen paikkaan ovat isoja asioita. Ne ansaitsevat oman kiireettömän tuokionsa siinä missä keskivertoseurakuntalaisen erokriisi, läheisen kuolema tai uskonnolliset kysymykset.

Seurakuntalaisen perusoikeus

Sielunhoito on seurakuntalaisen perusoikeus ja mahdollisuus. Se ei edellytä tiettyä koulutustasoa eikä keskustelutaitoa. Joskus voi olla vaikeaa ilmaista itseään sanallisesti. Se luo liikaa suorituspaineita. Tietoisuus sielunhoidon luonteesta tahtoo olla joskus kadoksissa. Luullaan ettei sitä ole tarjolla eikä olemassa, eikä työntekijöitä saisi vaivata jonkin pikkuasian takia.  

Mutta kyllä jokaiselle tulee joskus tarve keventää mieltään ja jakaa asioitaan. Silloin lyhytkin kohtaaminen voi olla sielunhoidollinen, ja sellainen jää usein pysyvästi mieleen. Sielunhoitaja itse ei aina arvaakaan, kuinka pienet sanat voivat avata uusia väyliä päästä eteenpäin vaikeasta tilanteesta. Siinä näkee suurempaa johdatusta, kun joskus pidemmän ajan kuluttua saa palautetta jostain lyhyestä kohtaamisesta.

Kehitysvammaisten henkilöiden omaiset, läheiset tai hoitohenkilökunta voivat  olla arvokkaita välittäjiä ja herkkiä tulkkeja, jotka voivat viestittää henkilön sielunhoidon tarpeesta. He voivat auttaa yhteydenotossa ja tilanteen järjestelyissä sekä  myös rohkaista ottamaan itse yhteyttä. Parempi onkin, että henkilö itse soittaisi tai kohdattaessa pyytäisi keskustelua sovittuna aikana. Tämä on aitoa itsemääräämisoikeutta ja yhdenvertaisuutta. Jokainen on arvokas ja ansaitsee tulla kuulluksi ja vastaanotetuksi.

Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi
Kajaani

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *