Kirkon koulutuskeskus ja UT2020 – Suomen viralliset epäviralliset

Kirkon koulutuskeskuksen rakennus

Virallisen ja epävirallisen todellisuuden väliin mahtuu vapaata tilaa – sellainen vyöhyke, jossa voi yhdistää erilaisten näkökulmien parhaita puolia, ehkä jopa poimia rusinoita pullasta. Sellainen vapaa tila on UT2020-raamatunkäännös, ja sellainen vapaa tila on Kirkon koulutuskeskus.

Mitä näillä kahdella maailmalla on yhteistä?

Raamatun kääntäminen ja vapaa tila

On olemassa virallisia ja epävirallisia raamatunkäännöksiä. Viralliset hyväksyy kirkolliskokous, ja epäviralliset – kuten Pentti Saarikosken käännös Matteuksen evankeliumista (1969) – ovat tietoisesti toisenlaisia eivätkä muodollista hyväksyntää edes etsi.

Tänä syksynä yhden vuoden ikään ehtinyt UT2020 on jotakin siltä väliltä. Se on epävirallinen suomennos, koska sitä ei alun alkaenkaan tähdätty viralliseksi. Toisaalta sen laatimisprosessia johti Pipliaseura, yhtenä merkittävimmistä rahoittajista oli kirkkohallitus, ja mukana oli edustajia sekä yliopistoista että eri kirkkokunnista, joten ei se täysin epäviralliselta kuulosta. Taustoista tarkemmin täällä.

Tavoitteena on ollut ilmaista sanoma 2020-luvun kielellä, niin ettei lukeminen vaadi teologian opintoja eikä maataloussanaston tuntemista.

Sana ”vanhurskaus” sai väistyä, koska sitä ei nykylukija ymmärrä. Tai ainakin siitä tuppaa tulemaan teologista yläpilveä. Alkukielessä vastaava sana on aivan jokapäiväinen, arkinen ja ymmärrettävissä. Millä sanalla se siis nyt korvattiin?

Ei millään.

Käännöstyössä ei ylipäänsä korvattu mitään virallisen käännöksen sanaa toisella, vaan liikkeelle lähdettiin alkutekstistä, alkukielestä, puhtaalta pöydältä. Oli vapauttavaa, kun ei tarvinnut yrittääkään löytää jotakin virallista sanamuotoa. Eri vastineita oli antoisaa pyöritellä yhdessä, sopivan rennosti ja vapaasti. Ei ollut pakkoa kääntää sen enempää yhdellä kuin toisellakaan tavalla, oli vapaus kokeilla.

Niinpä yksi kreikan sana taipui moneen suuntaan. Välillä tuntui luontevimmalta puhua oikeudenmukaisuudesta, joskus taas reiluudesta, hyvyydestä tai oikeamielisyydestä, joskus syyttömyydestä tai hyväksymisestä. Ja jos on puhetta ”oikein toimimisesta” tai vaikkapa ”asiallisesta palkasta”, haluaisinpa nähdä sen, joka niihin ilmauksiin vanhurskautta kaipaisi.

Kirkon koulutuskeskus ja vapaa tila

Tässä vaiheessa käännän katseeni omaan työpaikkaani: Kirkon koulutuskeskus, tuttavallisemmin KK. Aivan pian osana uutta yksikköä nimeltään Kirkon tutkimus ja koulutus.

Virallisen ja epävirallisen välissä olemme täälläkin.

Saattaa vaikuttaa oudolta – olemmehan osa kirkkohallitusta, mikä kuulostaa niin viralliselta kuin vain kuvitella saattaa. Virallisia tehtäviä hoidamme, säädösten mukaisesti.

Ja silti: kun koulutukseen osallistuva ryhmä saapuu saliin, olo on kuin leirin alkaessa. On lupa jättää arkinen työympäristö hetkeksi taustalle, on vapaus kysellä ja ihmetellä yhdessä. On sallittua herättää kriittisiä kysymyksiä, ajatella toisin, etsiä uutta tulokulmaa. Saa inspiroitua, ei tarvitse päteä eikä kilpailla. Monella mustat kengät vaihtuvat villasukkiin, kenties myös musta paita rentoon oloasuun.

Koulutuskeskuksessa teemme tavallaan samantyyppistä työtä kuin Raamatun kääntämisessä. Jos aiheena olisi vaikkapa tuo sama ”vanhurskaus”, emme jäisi vääntämään kaanaan kielestä vaan kysyisimme: Mitä se on? Mistä perimmältään mahtaa olla kysymys? Mitä se tulevaisuudessa voisi olla? Miten hyvin kestän, jos joku toinen ajattelee siitä toisella tavalla? Ja: kenellä on lopulta tekijänoikeus jonkin sanan merkitykseen – mikä rooli on asiantuntijoilla, mikä taas suurella kielenkäyttäjien yhteisöllä? Voivatko erilaiset näkemykset olla jollakin paradoksaalisella tavalla totta samaan aikaan?

Joskus on tarpeen mennä käsitteen taakse, astua pari askelta etäämmälle – jolloin ehkä hahmottuu laajakulmaa. Jospa yksi ainoa sana ei riitä. Ehkä se kaipaa rinnalle jotakin toista sanaa, toista vaihtoehtoa, edes testimielessä. Yksi ehdottaa yhtä käännösvastinetta, toinen toista, kolmas kyselee, eikö molemmissa ole omat hyvät puolensa, ja neljäs heittää puoliksi vitsillä ajatuksen, joka avaa taas aivan uutta tajunnantynkää.

Vastausta ei tarvitse paaluttaa, on lupa olla huomenna toista mieltä, jos laajakulma asettuu toiseen asentoon tai jos vaikkapa saunan lauteilla ja iltapalan ääressä keskustelu on lähtenyt vielä uusille kierroksille. Sillä yhdessä näkee enemmän, yhdessä voi inspiroitua enempään.

Yhteisessä ryhmässä olemme jonkin suuremman äärellä. Sellaisen, mitä kukaan ei omista – ei kirkkohallitus, ei kouluttaja, ei yksittäinen ryhmän jäsen. Ihmettelemme elämää – jolloin aika on olla hiljaa ja aika puhua, aika laulaa ja aika rukoilla, aika nauraa, kohdata, voimaantua ja virkistyä meitä suurempien lähteiden äärellä. Vain se, joka saa välillä juoda, jaksaa kantaa vettä toisillekin.

Hei, te kaikki, joita janottaa, eiköhän lähdetä yhdessä veden äärelle. (Jes. 55:1, ei minkään virallisen raamatunsuomennoksen mukaan)

Mika Aspinen.

Mika Aspinen
Raamattuteologian ja homiletiikan kouluttaja
Kirkon koulutuskeskus

Kommentit koskien kirjoitusta: “Kirkon koulutuskeskus ja UT2020 – Suomen viralliset epäviralliset

  1. Juurikin näin. Kieli muuttuu ajassa ja puhekieli vaikuttaa kirjalliseen ilmaisuun. Jotkut ilmaisut käyvät vanhoiksi ja vieraiksi, kokevat ennen pitkää käyttämättömyyden ja unohduksen (desuetudo). Kyllä kieli kaipaa tarkistusta.

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *