Kirkon laitamilla kuhisee

joogaajaViime syksynä julkaistiin Åbo Akademin uskontotieteen huippuyksikön loppuraportti, On the Outskirts of the Church, vapaasti suomennettuna ”Kirkon laitamilla”. Kyseessä oli viisivuotinen tutkimushanke, jossa oli mukana lähes parikymmentä uskontotieteen tutkijaa. Tutkimuskohteena olivat uskonnollisuuden uudet ilmenemismuodot uskonnollisten instituutioiden, erityisesti luterilaisen kirkon ulkopuolella ja reuna-alueilla.

Kuten huippuyksikön nimestä Post-Secular Culture and a Changing Religious Landscape (”Jälkisekulaari kulttuuri ja uskonnon muuttuva maisema”) käy ilmi, sen lähtökohtana oli ajatus jälkisekulaarista yhteiskunnasta. Kyse on alun perin filosofi Jürgen Habermasin vuonna 2008 lanseeraamasta termistä, jolla halutaan viitata siihen, että sekularisaatio ei ole toteutunut kaikilta osin ennusteiden mukaisesti. Vaikka sosiologiset indikaattorit osoittaisivatkin uskonnon heikkenemisen merkkejä, samanaikaisesti uskonnon kulttuurinen ja yhteiskunnallinen ajankohtaisuus on lisääntynyt tavoilla, joita useimmat yhteiskuntatieteilijät eivät osanneet ennakoida.

Katseet ruohonjuuritasolle

Huippuyksikössä jälkisekulaaria tilannetta tarkasteltiin siitä olettamuksesta, että muutos näkyy myös ihmisten elämässä ja heidän uskonnolle antamissaan merkityksissä. Hankkeessa hyödynnettiin suomalaisen uskontotieteen perinteistä vahvuutta, kenttätyön kautta tapahtuvaa tutkimusotetta, jossa ilmiöitä tarkastellaan lähellä ihmistä. Toisin sanoen tutkijat jalkautuivat erilaisiin perinteisestä poikkeaviin uskonnollisiin ja henkisiin ryhmiin ja verkostoihin, ja haastattelivat ja havainnoivat siellä ihmisiä heidän toimiensa keskellä.

Enkelihenkisyyden, joogan ja rajatiedon kaltaisten ilmiöiden lisäksi tutkijat haastattelivat esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavia luterilaisia, uskontodialogiryhmien jäseniä, ympäristönsuojelusta kiinnostuneita muslimeja sekä uskonnottomia ja ateisteja. Nämäkin ryhmät sijoittuvat institutionaalisen uskonnon kannalta marginaaliin, mutta hyvin eri tavalla kuin uushenkisyys.

Kristillinen käsitteistö hengellisenä yleiskielenä

Yksi koko laajaa haastatteluaineistoa läpäisevä havainto oli se, kuinka tärkeää roolia kristinuskosta peräisin olevat käsitteet ja kieli näyttelevät myös tutkituissa ryhmissä. Tarkasteltavasta ryhmästä ja aineistosta riippumatta lähes kaikki peilasivat tavalla tai toisella omia käsityksiään suhteessa kristilliseen käsitteistöön. Kristinuskosta peräisin olevat käsitteet ovat edelleen niin vahva osa suomalaista kulttuuria, että itsensä ymmärrettäväksi tekeminen edellytti lähes poikkeuksetta omien, valtakulttuurista poikkeavien uskomusten ja tapojen rinnastamista niihin.

Kristinusko paljastuu tällä tavoin eräänlaiseksi yleiskieleksi, joka laajasti oletetaan edelleen yleisesti tunnetuksi. Sitä vastoin kussakin alakulttuurissa vallitsevia ideoita ja käsitteitä ei oletettu tunnetuiksi kuin hyvin kapeissa verkostoissa, mistä syntyi painetta tällaiseen kääntämiseen.

Uskonto ulkokohtaista, henkisyys omakohtaista

Toinen kiinnostava havainto oli, että harvat halusivat määrittää itseään millään tavoin uskonnolliseksi. Uskontoon käsitteenä liitettiin jäykkyys, ulkokohtaisuus ja ulkoiset auktoriteettirakenteet. Henkisyys sen sijaan määrittyi rehellisyyden, autenttisuuden ja omakohtaisuuden kautta.

Kyse ei ollut uskon sisällöistä tai uskon harjoittamisen tavoista tai perinteistä. Henkisyys tai uskonnollisuus ei paljastu siitä, mihin uskotaan, vaan miten uskotaan. Useiden haastateltavien puheesta paljastui, että henkisyyspuheessa ei ole kyse pelkästään kristinuskolle vaihtoehtoisiksi mielletyistä uskomuksista tai tavoista. Myös kristitty voi olla joko ”uskonnollinen” tai ”henkinen”, riippuen autenttisuuden ja omakohtaisuuden asteesta.

Kuten eräs haastateltu jooganharjoittaja oli todennut, uskonnosta oli kyse silloin, kun uskomusten ja tapojen omakohtaista merkitystä ei haastettu pohtimaan. Se voi puolestaan tapahtua sekä joogasalissa että seurakuntasalissa.

Merkitys kirkolle

Tutkijoiden kirkon laitamilta keräämä aineisto paljastaa epäsuorasti, kuinka merkittävällä tavalla ihmisten kirkkosuhteeseen vaikuttavat jälkisekulaarit tavat hahmottaa uskonnon ja henkisyyden merkityksiä. Toisin kuin kirkossa yleensä ajatellaan, nämä käsitteet eivät piirrä rajaa kirkon ja sen ulkopuolella olevan uskonnollisuuden väliin. Sen sijaan uudenlainen puhetapa leikkaa rajoja kaikkien yhteisöjen jäsenten keskuuteen.

Nämä ovat epäilemättä ääniä, joita kirkossa kannattaisi kuunnella tarkemmin. Kirkon vastikään hyväksytty strateginen asiakirja Kohtaamisen kirkko: kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020 kiinnittää sekin huomiota vastaaviin ilmiöihin:

”Sekä ekumeniaa että uskontojen kohtaamista varten perustetut organisaatiot toimivat siitä lähtökohdasta, että uskonnollinen katsomus on pysyvä osa ihmisen kokonaisvaltaista identiteettiä ja että siihen kuuluu muodollinen yhteisön jäsenyys. Nykyaikana uskonnolliset ja katsomukselliset vaikutteet leviävät kuitenkin kirjallisuuden, internetin ja populaarikulttuurin välityksellä kaikenlaisten ihmisryhmien keskuuteen ja muokkaavat heidän ajatteluaan jäsenyydestä riippumattomasti.”

Uskontojen ja katsomusten kohtaaminen tulee tulevaisuudessa olemaan entistä merkittävämpi osa kirkon työtä. Åbo Akademin huippuyksikön tuottamat tutkimustulokset puhuvat selkeää kieltään siitä, että kohtaamisen rajapinnat eivät muodostu pelkästään institutionaalisten rajapintojen mukaisesti. Kirkon on tärkeää olla kuulolla myös siitä, minkälaista kuhinaa sen laitamilla on käynnissä.

kimmoketola

Kimmo Ketola
johtaja
Kirkon tutkimuskeskus

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *