Kirkon näkemyksiä eutanasiaan

Kuva: Lea Tuovinen, Kirkon kuvapankki.

Suurissa uskonnoissa – kristinusko, islam ja juutalaisuus – ajatellaan että elämä on pyhä ja syntymä ja kuolema ovat Jumalan kädessä, ihmisellä ei ole oikeutta päättää elämästään.  Raamatun Kymmenen käskyn joukossa on viides käsky, joka kuuluu ”älä tapa”. Siitä näkökulmasta toisen ihmisen elämän riistäminen on väärin. Toisaalta vaade lähimmäisen rakastamisesta pakottaa kysymään, mitä kivuista kärsivän kuolevan ihmisen kohdalla merkitsee lähimmäisen rakastaminen.

Vuonna 1995 Kirkko järjesti eutanasia-symposiumin. Tuolloin Helsingin Yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa linjasi, että ”tätä taustaa vasten on mielestäni selvää, että kristillinen kirkko voi vain vastustaa eutanasian laillistamista. Kristillinen usko edustaa radikaalia näkemystä inhimillisen elämän loukkaamattomasta arvosta, joka ei ole sidottu mihinkään ihmisen ominaisuuteen tai kykyyn, vaan joka on absoluuttisessa mielessä näistä riippumatonta, annettua” (Hyvä ja paha kuolema, 1995, 27).

Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin nykyinen Mikkelin hiippakunnan piispa, Seppo Häkkinen lausui, että ”kirkko ei voi hyväksyä käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti lopetetaan ihmiselämä. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko. Ihmiset on kutsuttu armahtamaan toisiaan ja lievittämään lähimmäisensä kärsimyksiä” (Karjalainen, 24.11.2016).

Etene (valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta) lausui vuonna 2011, että ”saattaa olla yksittäisiä tilanteita, joissa ei ole eettistä perustetta täysin sulkea pois eutanasian mahdollisuutta” (Ihmisarvo, saattohoito ja eutanasia). ETENEssä on jäsenenä myös kirkon edustaja.

Ihmiset suhtautuvat eutanasiaan eri tavoin. Suhtautumiseen vaikuttavat henkilön elämässä tärkeinä pitämät arvot, vakaumus, elämälle ja kuolemalle annetut merkitykset sekä mahdolliset kokemukset läheisten kuolemasta ja heidän saattamisestaan. Myös oma elämäntilanne vaikuttaa asiaan. Usein toiveet eutanasiasta kumpuavat kuolemaan liittyvistä peloista käsin.

Kuoleminen on luopumisen prosessi. Tietoisuus siitä, että elämä sellaisena kuin ihminen on sen tuntenut ja kokenut väistämättä päättyy. Tämä aiheuttaa ahdistusta, jota nimitetään eksistentiaaliseksi eli olemassaoloon liittyväksi ahdistukseksi. Kuolemaan voi liittyä myös fyysistä ja psyykkistä kipua.

Kuoleman on väistämätön, kaikki elävä syntyy ja kuolee. Omaa kuolemaa on tärkeä ajatella elämässä, muodostaa sellainen kuva kuolemasta, jonka voi omalla kohdallaan kokea turvallisena.

Hoitotahdon avulla voimme vaikuttaa mm. elämää keinotekoisesti ylläpitävien hoitojen päättämiseen kohdallamme ja kieltää sydämen uudelleen käynnistäminen. Tämä edellyttää kuitenkin, että pysähdymme ajattelemaan omaa kuolemaamme ja sitä, millainen kuolema on mielestämme arvokas. Kuolemasta on hyvä myös keskustella. Siitä voi puhua läheisten kanssa, tai terveydenhuollon ammattilaisen tai kirkon työntekijän kanssa.

Kirkon rooli eutanasiakeskustelussa

Kirkolle luonteva rooli eutanasiakeskustelussa on nostaa esiin kysymys elämän pyhyydestä ja ihmisen elämän arvosta. Keskustelussa on pohdittava eutanasiaa etiikan ja vakaumuksen näkökulmasta. Syntymän ja kuoleman kysymyksissä on mitä suurimmassa määrin kyse siitä, millaisena ihminen näkee oman paikkansa maailmassa, mitä arvokas elämä hänelle merkitsee ja mikä on hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä.

Onko ihminen arvokas ja onko hänellä lupa olla olemassa myös heikkona ja lähimmäisiään tarvitsevana? Täytyykö ihmisen kantaa vastuuta itsestään vielä vanhana ja sairaana, vai saako hän luottaa toisten huolenpitoon?

On myös pohdittava erilaisten päätösten seurauksia ja kysyttävä, että vaikka eutanasia olisi meille mahdollista, onko se meille hyväksi? Millaisia asioita eutanasian hyväksyminen tuottaa? Sitäkin on rohjettava kysyä, että miksi eutanasiakeskustelu nousee pintaan nyt, kun elämme eriarvoistuvassa Suomessa, jossa vanhusväestön määrä on korkea ja huoltosuhde raskas. On arvioitu, että kahdeksan vuoden kuluttua koko maan huoltosuhde on 65,5 ja vuonna 2030 reilusti yli 70. Huoltosuhde merkitsee sitä, kuinka monta alaikäistä tai eläkeläistä on yhtä työikäistä kohden (Tilastokeskus, 2012, väestöennuste).

Suhtautuminen elämän alkuvaiheen eettisiin kysymyksiin, samoin kuin suhtautuminen eutanasiaan vaihtelee kristittyjen piirissä. Silloin kun eutanasiaa tarkastelleen asiana, joka on riittävän etäällä omasta elämästä, on helpompaa ilmaista selkeä kanta puolesta tai vastaan. Silloin kun kuolemaan liittyvä kärsimys tulee lähelle oman vakavan sairauden ja siihen liittyvien pelkojen muodossa tai oman läheisen kuolemaan saattamisen yhteydessä – asia muuttuu monimutkaisemmaksi.

Meille tärkeä arvo on ihmisen itsemääräämisoikeus ja parhaimmillaan se merkitseekin mahdollisuutta tehdä omannäköisiä ratkaisuja ja tuottaa hyvää ja ihmistä kunnioittavaa elämää. Äärimmilleen vietynä itsemääräämisoikeus toimii ihmistä vastaan. Tiedämmekö me aina oman parhaamme ja kykenemmekö tekemään oikeita valintoja? Kuka silloin päättää meidän puolestamme, meidän parhaaksemme? Elämänhallinnan tunne on ihmiselle elintärkeä. Tunne siitä, että elämä on hallinnassa antaa meille rohkeuden elää ja toteuttaa itseämme.

Silloin kun vakava sairaus ja lähestyvä kuolema uhkaavat elämänhallintaamme, koemme avuttomuutta ja puhdasta pelkoa. Miten minulle silloin käy? Keneen voin luottaa? Kuka minusta pitää huolta? Olenko rakastettu ja hyväksytty myös sairaana ja kipeänä, hankalana ihmisenä? Tällaisissa tunnelmissa eutanasian vaihtoehto voi tuntua houkuttelevalta. Silti haluan kysyä, eikö mitään muuta ole tehtävissä?

Sairaalasielunhoito osana hyvää saattohoitoa

Arvokkaaseen saattohoitoon kuuluu potilaan kunnioittava kohtelu, hänen tarpeidensa kokonaisvaltainen huomiointi, sekä potilaan niin toivoessa läheisten läsnäolo kuolemaan saakka. Potilaalla tulee myös olla oikeus kuolla valitsemassaan paikassa. Useimmat toivovat kuolemaa omassa kodissa.

Moniammatillisesti toteutetulla saattohoidolla voidaan hoitaa valtaosaa kuolemaa lähestyvistä potilaista, tukea heitä ja heidän läheisiään. Vuosittain erittäin vaikeasti autettavia saattohoitopotilaita on muutamia kymmeniä (Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE 2011).

Kuolemaan voi liittyä fyysistä, sosiaalista, psyykkistä ja henkistä kärsimystä. Kuoleva ihminen tarvitsee lohdutusta ja turvallisuutta. Hän tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen. Kuoleva potilas kokee usein syvää yksinäisyyttä. Yksinäisyys voi vahvistaa merkityksettömyyden kokemusta ja ihminen voi tuntea elämänsä siinä hetkessä arvottomaksi. Kuolema saattaa myös aktivoida aikaisemmin elämässä koetut menetykset ja pettymykset.

Kuolevaa helpottaa, jos hänellä on rinnallaan ihminen, joka voi ottaa vastaan vaikeita tunteita ja asettua kannattelemaan kuolevaa. Toisen ihmisen läsnäolo vähentää kuolemaan liittyvä pelkoa itsensä kadottamisesta. Toimiva vuorovaikutussuhde myös tukee potilasta käsittelemään kielteisiä tunteita ja hyväksymään kuolema.

Turvallisuuden tarve, lohdutus ja läheisten rakkaus kuuluvat ihmisen spirituaaliseen todellisuuteen. Hengellisyys, henkisyys ja usko tukevat ihmisen selviytymistä. Luottamus siihen, että Jumala kannattelee, suojaa ja ottaa luokseen, antaa kuolevalle toivoa.

Kuolevien hoitamisen tulee olla moniammatillista yhteistyötä. Tällä hetkellä saattohoidon taso Suomessa vaihtelee. Meillä on saattohoidon huippupaikkoja, kuten saattohoitokodit, mutta meillä on myös monia vanhusten palveluasumisen yksiköitä, joissa saattohoitoa ei ole järjestetty hoitosuositusten mukaisesti.

Hoitajien koulutuksessa voi tällä hetkellä olla vain kaksi tuntia kuolevan hoitotyötä, joka sisällöllisesti voi merkitä opastusta vainajan laittamiseen. Hoitotieteen, psykologian, sielunhoidon ja taiteiden (musiikki, kuvataiteet) mahdollisuudet tukea kuolevaa on otettava saattohoidossa vahvemmin käyttöön. Potilaan hengellisten tarpeiden tunnistaminen on hoitotyöntekijöille haaste ja he kokevat osaamattomuutta siinä (Lipponen & Karvinen, 2014).

Sote-uudistuksessa olisi luontevaa ja ajankohtaista laatia myös saattohoitoa koskevaa lainsäädäntöä ja liittää kuolevan hoitaminen luonnolliseksi osaksi terveydenhuoltoa. Ammatillisesti korkeatasoinen, myös psykososiaalisen ja hengellisen tuen sisältävä saattohoito vähentäisi kuolemaan liittyviä pelkoja ja kaipuuta elämän päättämisestä eutanasian keinoin.

Lue lisää:

Gerontologia 28 (1), 2014, Varpu Lipponen, Ikali Karvinen ”Lupa lähteä. Hengellisyys saattohoidossa hoitohenkilöstön kokemana

Virpi Sipola
sairaalasielunhoidon asiantuntija

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *