Nooan tarina arkkeineen on saanut uutta ajankohtaisuutta globaalien ympäristöuhkien nostaessa päätään. Tästä kertonee se, että muutama vuosi sitten tehtiin teemaa käsittelevä uusi Hollywood-elokuva. Pelastuksen arkki tuli varhaisina vuosisatoina myös kirkon symboliksi. Tähän yhteyteen kaiketi viittaavat myös pienoislaivat rannikkoseutujen kirkoissa maassamme. Vanha ja uusi testamentti kietoutuvat tässäkin esimerkissä luontevasti yhteen. Ensimmäinen Pietarin kirje kytkee yhteen kasteen pelastavan merkityksen ja Nooan arkin; sitä kautta laivasta tulee myös kirkon symboli. Niinpä laivasta onkin tullut myös ekumeenisen liikkeen symboli.
Sain jokin aika sitten taiwanilaiselta ystävältäni viestin, jossa hän koronapandemiaan viitaten totesi meidän olevan nyt samassa veneessä. Viimeisin pandemia on viimeistään osoittanut sen, että olemme ihmisinä ja kristittyinä saman maapallon lapsia. Tässä konkretisoituu se, ettei kirkon ykseyttä voi erottaa ihmiskunnan ykseydestä ja kuinka tarpeen on se, että kristittyinä kulkisimme etujoukoissa yhteen hiileen puhaltamisessa. Ei pidä keikuttaa venettä -sanonta osoittaa voimansa silloin, kun myrskyää. Miksi sitten muuten ei sana tunnu menevän perille?
Kristittyjen ekumeenisen yhteyden rakentamiseksi on toki tehty paljonkin, vaikka vaikuttaa siltä, että joskus suutarin lapsilla ei ole kenkiä, kun kirkkojen sisäiset ristiriidat tai sisäisen ekumenian pulmat uhkaavat halvaannuttaa ulospäin suuntautuvan toiminnan. Seppo A. Teinonen kirjoitti kirjassaan Uudistuva kirkko v. 1972 ekumeenista liikettä syystä pidettävän silloisen kirkkohistorian tärkeimpänä reformiliikkeenä ja jatkoi: ”Ei ole mitään kirkollisen elämän alaa, millä sen vaikutus ei tuntuisi, ja yhä lähempänä toteutumistaan häämöttää kristittyjen vuosituhantinen näky yhdestä ihmiskunnasta yhdessä uudistuneessa kirkossa.”
Ekumeeniset keskustelut ja kirkot Suomessa
Virallisen ekumenian saralla Suomessa näkyvimmän roolin ovat Suomen Ekumeenisen Neuvoston toiminnan ohella saaneet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käymät oppikeskustelut eri kumppanien kanssa. Ensimmäinen keskustelukumppani oli Venäjän ortodoksinen kirkko, jonka kanssa teologinen dialogi käynnistyi maaliskuussa 50 vuotta sitten. Tuo keskustelusarja on ollut hyvä osoitus siitä, miten kirkkojen yhteiskunnallinen tilanne, erilaiset historiat ja teologis-opillinen identiteetti ovat kaikki vuorovaikutuksessa keskenään. Kirkon kirkkona säilymisen kannalta on keskeistä, että taju sen apostolisesta ja katolisesta tehtäväksi annosta ja sanomasta on pohjimmaisena kristittyjen yhteyttä rakennettaessa ja toisiltamme opittaessa.
Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käytyjen keskustelujen ja kansainvälisen vuorovaikutuksen kerryttämän kokemuksen rohkaisemana myös Suomen Vapaakirkon kanssa käytiin oppikeskustelut 1983–84. Taustalla oli toimivan käytännön yhteistyön kehittämisen tarve. Konkreettisena taustana keskusteluille Suomen helluntaiherätyksen kanssa 1987–89 oli puolestaan keskustelu karismaattisuudesta ja reagointi Niilo Yli-Vainion aikaansaamaan herätykseen ja yhteiskristilliseen toimintaan. Samoihin aikoihin käynnistettiin keskustelu myös toisen kansankirkon eli Suomen ortodoksien kanssa. Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri Jan Edströmin aktiivisuus puolestaan edisti keskusteluja baptistien kanssa. Samoihin aikoihin oli saavutettu läheinen yhteys Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten ja Britannian sekä Irlannin anglikaanien kanssa Porvoon yhteisen julkilausuman ja julistuksen myötä. Näissä kaikissa keskusteluissa keskeistä oli yhteisen todistuksen ja palvelun edistäminen – osittain myös kirkon rakenteiden tasolla.
Teologisissa keskusteluissa etenkin Venäjän ortodoksien kanssa sekä ekumeenisen Luther-tutkimuksen myötä oli kertynyt osaamispääomaa, jota on saatettu soveltaa kansainvälisissä keskusteluissa roomalaiskatolisten kanssa sekä vuosituhannen alun dialogissa Suomen metodistien kanssa. Metodistien kanssa saavutetun alttarin ja saarnatuolin yhteyden 10-vuotisjuhlaa vietetään joulukuussa 2020. Katolisten kanssa käytyjen keskustelujen hedelmää on koottu suomalaisen dialogin raporttiin Kasvavaa yhteyttä. Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta (2017). Se palvelee osaltaan kansainvälisen julistuksen valmistelua. Lähitulevaisuudessa häämöttää jo Augsburgin tunnustuksen 500-vuotisjuhla v. 2030, johon mennessä odotetaan uusia askelia tiellä kohti ykseyttä. Näiden ekumeenisten oppikeskustelujen hedelmiin voi paremmin tutustua kirjastani Armo avaa yhteyden. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oppikeskustelut ja käytännön ekumenia (2020).
Teologia ja kirkon toiminnan kehittäminen
Oppikeskusteluissa käydään lävitse luterilaisesta ja ekumeenisesta näkökulmasta keskeisiä kirkon elämään liittyviä, usein ajankohtaisia teemoja. Perusteita tehdyille ratkaisuille ja ajankohtaisiin haasteisiin vastaamiselle etsitään yhteisestä kristillisestä uskosta oman tunnustuksen näkökulmasta. Sitä kautta voidaan rakentaa yhteyttä ja syventää myös omaa ajattelua ja avautua näkemään asioita uudesta näkökulmasta ja uusia sovellutuksia sekä käytännön yhteistyön mahdollisuuksia oivaltaen. Ehkä vertailukohtaa voisi etsiä tietokoneiden maailmasta: tiedämme, miten tiedonsiirto ja yhteistyö takkuaa ja työaikaa palaa turhaan, kun järjestelmät eivät kommunikoi keskenään. Maksaa vaivan tähdätä siihen, että kaikki ovat samalla kartalla ja suunta on selvä, niin pääsemme myös perille.
Kirjassani Mitä on luterilaisuus? Kirkko, teologia ja yhteiskunta (2020) on koottu yhdeksi kokonaisuudeksi kirkkojenvälisten keskustelujen satona artikkeleita, jotka alun perin on pääosin valmisteltu kirkkojenvälisiä kokouksia varten. Toivon, että niistä on apua pohdittaessa kirkon elämän ja luterilaisen identiteetin kysymyksiä käytännön työssä. Kirjoitukset ovat lähtökohtaisesti luterilaisia ja ekumeenisia. Yhdessä maailmassa elettäessä ja kirkon työtä kansainvälisesti ja myös kotimaassa tehtäessä ei voimien yhdistämisen ja oman uskottavuuden kannalta ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin yhdistää voimia ja ajattelutyötä sekä soveltaa niitä hengellisiä löytöjä ja käytännön kokemuksia, jotka yhdessä on kristittyinä tehty. Se ei merkitse omasta perinteestä luopumista, vaan entistä täydempää elämää yhdessä kristittyinä ja ihmisinä tässä maailmassa raamatullis-teologisten perushyveiden eli uskon, toivon ja rakkauden kantamina.
Tomi Karttunen
johtava asiantuntija, teologia ja ekumenia