Kysyminen on vaikea laji ja vuoropuhelun edellytys

Jyväskylän Muuttuva uskonnollisuus ja uskontojen kohtaaminen -kurssilla kohtaamisen kysymyksiä lähestyttiin myös draaman ja keskustelun avulla. Kuva: Elina Hellqvist

Vastausten antaminen kysymyksiin on joskus vaikeaa. Vielä vaikeampaa on vastauksen kuunteleminen loppuun asti. Mutta joskus kaikista vaikeinta on kysyä jotakin mieltä askarruttavaa toiselta ihan suoraan.

Tämä oivallus syntyi keskusteluissa Jyväskylässä tällä viikolla. Olimme koolla kahden eri ryhmän kanssa pohtimassa uskontojen kohtaamisen, katsomus- ja uskontodialogin kysymyksiä. Ensimmäinen este vuoropuhelulle erilaista maailmankatsomusta tai uskontoa edustavan ihmisen kanssa näyttää usein olevan pelko siitä, että tulee tahattomasti loukanneeksi eri tavalla ajattelevaa ja uskovaa ihmistä. Loukkaamisen pelossa moni jättää kokonaan lähestymättä tai tutustumatta vähän erilaiseen kanssaihmiseen.

Älä oleta toisen puolesta

Voiko vilpittömästä kysymyksestä loukkaantua ja pahoittaa mielensä? Kyllä varmasti voi – ja siitä huolimatta kannattaa uskaltaa esittää se mieltä askarruttava kysymys. Nimittäin toisen puolesta olettaminen on vielä paljon loukkaavampaa. Jos tulee aina kohdelluksi vain jonkun oletetun ryhmäidentiteetin pohjalta, jää ihminen sellaisena kuin hän on näkemättä kokonaan. Mietin ihan omalle kohdalle: aivan ok on kysyä, miksi olen pappi ja kirkossa töissä. Vastaan sitten mitä vastaan – eli yleensä kun en muutakaan voinut – mutta loukkaavampaa on olettaa vaikkapa älyni, empaattisuuteni tai perhesuhteitteni tilaa tältä pohjalta. Halutessani voin kadulla sulautua täysin enemmistön joukkoon enkä millään tapaa erotu massasta. Niillä ihmisillä, jotka etnisen taustansa tai vaikkapa uskonnollisen pukeutumisen vuoksi erottuvat joukosta, ei useinkaan tätä mahdollisuutta ole. Usein esimerkiksi huivia käyttäviä musliminaisia kohdellaan hyvin stereotyyppisellä tavalla ensisijaisesti uskontonsa edustajana. Silloin jää näkemättä, että huivia käyttävät naiset pääsääntöisesti elävät varsin samanlaista arkea kuin me muutkin ja toisaalta ovat yksilöitä, joiden elämä ja identiteetti koostuu yhtä moninaisista asioista kuin meidän muidenkin. Samoin etniseltä taustaltaan enemmistöstä poikkeava ihminen helposti yhä edelleen nähdään ensisijaisesti etnisyytensä näkökulmasta, eikä omana, ainutlaatuisena yksilönään.

Jyväskylän ensimmäisessä koulutuspäivässä osallistujilla oli tilaisuus kysyä mitä vaan toista uskontoperinnettä edustavalta ihmiseltä. Ystäväni ja yhteistyökumppanini, monessa mukana oleva muslimiaktiivi Pia Jardi oli valmis vastaamaan mihin tahansa omaan elämäänsä muslimina liittyvään kysymykseen. Vielä aika harvalla suomalaisella kristityllä on lähipiirissään toista uskontoa tunnustavaa ihmistä, jonka kanssa luontevasti keskustella siitä, mitä samaa ja mitä erilaista elämässämme on. Siksi mielikuva erilaista uskonnoista ja katsomuksista perustuu pitkälti median välittämiin tietoihin. Henkilökohtaisen kontaktin puuttuessa jää helposti huomaamatta uskontojen sisäinen moninaisuus.

Yhteisöön kuuluminen vs. oma määrittely

Kiusaus sortua ihmisen kohtaamiseen ryhmäidentiteetin kautta vaanii myös kirkon sisällä. Tarkastelimme Jyväskylässä rinnakkain kahta aineistoa. Toinen oli Tilastokeskuksen tilasto uskonnollisiin yhteisöihin kuulumisesta ja toinen oli Gallup Ecclesiastica 2015 -tutkimuksen perusteella tehty luokittelu siitä, mihin katsomukselliseen ryhmään suomalaiset itse määrittelevät itsensä. Jäsenyystilastojen perusteella voidaan sanoa, että suomalaisista 72% on kristittyjä ja 70% evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä. Toiseksi suurin ryhmä ovat ihmiset, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Ei-kristillisiin uskonnollisiin yhteisöihin, esimerkiksi buddhalaisiin ja islamilaisiin yhteisöihin, kuuluu vain 0,4% suomalaisista.

Kun ihmiset itse määrittelevät omaa uskonnollista identiteettiään, kääntyy asetelma varsin toisen näköiseksi. Suomalaisista suurin osa on kirkollisesti etääntyneitä ev.lut. kirkon jäseniä. Toiseksi suurin ryhmä ovat vakaumukselliset ev.lut. kirkon jäsenet, joita suomalaisista on n. 1/3. Kolmanneksi suurin ryhmä ovat uskonnottomat, vakaumuksellisista syistä uskonnollisten yhteisöjen ulkopuoliset. Neljänneksi suurin ryhmä ovat vaihtoehtoisen henkisyyden harjoittajat. Viidenneksi suurimmaksi ryhmäksi nousee uuden spiritualiteetin harjoittajat eri uskontoperinteissä. Kaikista pienin ryhmä ovat organisoitujen vähemmistöuskontojen jäsenet. Ryhmät ovat päällekkäisiä, sama ihminen voi kuulua useampaan kategoriaan.

Kirkon jäsenistössä on siis huomattavan suuri osa ihmisiä, jotka ammentavat osaksi omaa katsomustaan vaikutteita myös muista suunnista. Väitän, että ei ole ensisijaista lähteä arvottamaan tätä tilannetta, vaan ensisijaisesti kirkon tulisi lähteä kysymään, mitä ihmiset sieltä lähtevät hakemaan ja myös löytävät. Vaihtoehtoista henkisyyttä harjoittavat ihmiset tulisi nähdä tasaveroisina vuoropuhelun osapuolina samalla tavalla kuin jo pidempään ollaan ajateltu toisten uskontojen edustajista.

Kuka jää vuoropuhelun ulkopuolelle?

Kun tämän valossa lähdetään miettimään, kenen kanssa kristittyjen ja kirkon tulisi käydä vuoropuhelua, niin huomataan, että isoja ryhmiä jää helposti vuoropuhelun ulkopuolelle. Siksi onkin syytä ilolla huomata esimerkiksi se, että Helsingin seurakunnat ja Tuomasyhteisö olivat tänä vuonna vahvasti läsnä Minä olen -messuilla, joka on yksi suurimmista vaihtoehtoisen henkisyyden ja hyvinvoinnin tapahtumia Suomessa.

Rohkaistuakseen olemaan tekemisissä muita uskontoja ja katsomuksia edustavien ihmisten kanssa moni kirkon jäsen kaipaa tietoa toisista uskonnoista. Perustiedot on toki syytä olla, ja perustietoja esimerkiksi maailmanuskonnoista opiskellaan jo koulussa. Se on erittäin positiivinen asia. Mutta pelkkä kirjatieto ei vielä anna valmiuksia – eikä välttämättä myöskään sitä rohkeutta – tutustua toiseen ihmiseen paremmin. Jälleen käännän ajatuksen toisin päin: jos joku toista perinnettä edustava, joka ei tunne henkilökohtaisesti yhtään luterilaista kristittyä, aloittaisi lukemalla Raamattua, Katekismusta ja virsikirjaa, ja sitten niiden perusteella loisi mielikuvan tavallisesta, suomalaisesta luterilaisesta kristitystä, ja harkitsisi, kannattaisiko tällaiseen ihmiseen tutustua paremmin, niin miten oikea kuva hänellä mahtaisikaan meistä olla? Vai olisiko kuitenkin parempi lähteä liikkeelle tutustumalla toiseen ihan sellaisena tavallisena ihmisenä, joka elää itsensä näköistä arkea, johon sitten ammentaa sen verran kuin ammentaa omasta uskonnollisesta perinteestään?

Helmikuun alussa vietetään vuotuista Uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikkoa. Joko se on teidän seurakunnassanne tuttu asia? Jos ei, niin nyt on hyvä aika lähteä miettimään, voitaisiinko teillä järjestää jokin tapahtuma Yhteisymmärrysviikon tiimoilta ensi vuonna!

Lisää valmiuksia uskontojen kohtaamisen kysymyksiin saa myös kirkon henkilöstökoulutuksen kautta. Tämä blogiteksti on syntynyt Muuttuva uskonnollisuus ja uskontojen kohtaaminen -kurssin ensimmäisen lähijakson pohjalta.

Elina Hellqvist
asiantuntija, Kirkkohallitus

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *