Lajissaan ylittämätön

sanaCarl Theodor Dreyer: Ordet (Sana), Tanska 1955

Varoitus: Juttu sisältää juonipaljastuksen.

Tanskalaisen Carl Dreyerin elokuva Sana (1955) tulee mieleen aina kun ajattelen, millainen on hyvä uskonnollinen elokuva. Sana on enemmän kuin mestariteos. Se on omassa lajissaan ylittämätön, paras kaikista, mittatikku muille.

Carl Theodor Dreyer (1889-1968) on yksi elokuvataiteen suurimmista. Sana pohjautuu niin ikään suuren tanskalaisen, Kaj Munkin (1898-1944), samannimiseen näytelmään. Munk oli luterilainen pappi, kirjailija ja toisen maailmansodan saksalaismiehityksen marttyyri. Näytelmä sijoittuu 1920-luvun jyllantilaiseen kyläyhteisöön. Elokuvassa Juutinmaan karu kauneus, hiekkanummet ja jykevät maalaistalot riittäisivät yksinään tekemään vaikutuksen. Visuaalisen loiston lisäksi Dreyer on myös täydellisesti kääntänyt elokuvan kielelle Munkin suurenmoisen kertomuksen  ennakkoluuloista ja naapurikateudesta, häpeästä ja rakkaudesta, uskon kriisistä ja ihmeestä.

Dreyer teki tämän jälkeen enää yhden elokuvan (Gerdrud, 1964), mutta Sanan kaksi keskeisistä näyttelijöistä ainakin Birgitte Federspiel (Inger) ja Preben Lerdorff Rye (Johannes) tulivat tekemään pitkän uran tanskalaisessa elokuvassa. Heidät voi tunnistaa yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin toisessa, yhtä lumoavasti uskonnollista tematiikkaa sisältävässä elokuvassa Babettes gaestebud (Ranskalainen illallinen, 1987).

Sana on taideteoksena ajaton, mutta siksi viiltävän ajankohtainen. Kahdestakin syystä. Se viittaa ensinnäkin yhteisen elämän mahdollisuuteen  ahdasuskoisten ja avaramielisten kansoittamassa maailmassa. Erityisesti Sana olisi kuitenkin syytä saada nähtäväksi juuri nyt, pyhäinpäivän aattona, jolloin kuoleman todellisuus on meitä tavallista lähempänä.

Aivan elokuvan lopussa ollaan surukodissa. Inger, yksi päähenkilöistä on menehtynyt vaikeaan synnytykseen. Myös vastasyntynyt lapsi on kuollut. Arkku on jäähyväisiä varten avoimena maalaistalon kamarissa. Pian vainaja vietäisiin kirkkomaalle ja laskettaisiin hautaan. Seinän takaa talon tuvasta kaikuvat vaimeana saattovirret. Vainajan lisäksi kamarissa on kolme miestä mustissaan, yksi heistä surun murtama puoliso.

Kamariin astuu seurakunnan paimen. Hän puhuu kauniisti ja lohduttavasti (juuri samalla tavalla olen itsekin monta kertaa puhunut siunaustilaisuudessa), että kuolema on tullut yllättäen ja liian varhain, mutta että kristityllä on lupa toivoa kuoleman voittoa, ylösnousemusta ja jälleennäkemisen mahdollisuutta.

Ovesta astuu parroittunut mies villapaidassaan. Hän on Johannes, vainajan lanko, pitkään omilla teillään harhaillut. Miehen mieli on uskonnollisissa houreissa järkkynyt. Hän kysyy surevilta, eikö heille tullut mieleen pyytää Jumalaa antamaan Inger takaisin elämään.

”Sinä pilkkaat”, sanoo joku. Johannes alkaa epäröidä, mutta hänen viereensä hiipii vainajan pieni tytär ja tarttuu tätä kädestä sanoen: ”Setä, älä viivyttele!”
Tämä kääntyy lapsen puoleen: ”Uskotko tosiaan että voin tehdä sen?”
”Tietysti setä, mutta pidä kiirettä!”

Pitäen edelleen tyttöä kädestä Johannes kääntyy vainajan puoleen: ”Kuule minua sinä, joka olet kuollut…”
Nyt nousee pappi ja estelee: ”Hän on tullut hulluksi!”
Parrakas vaikenee, mutta kerää rohkeutensa ja jatkaa: ”Jeesus Kristus, jos on mahdollista, anna minulle sana, anna tämän vainajan herätä henkiin.”
Sitten hän puhuttelee vainajaa: ”Inger, Jeesuksen Kristuksen nimessä, nouse!”

Amerikkalainen kirjailija Paul Auster on romaaniinsa Invisible (Näkymätön, suom. Erkki Jukarainen, Tammi 2010) sijoittanut Sanan katsojakokemuksen juuri tuona hetkenä. Siihen voi jokainen elokuvan nähnyt vaivatta liittyä:

“Muutamaa sekuntia myöhemmin naisen kädet alkavat liikkua. Katsoja kuvittelee, että kysymys on varmaan aistiharhasta, että näkökulma on siirtynyt objektiivisesta todellisuudesta sekopäisen veljen tajunaan. Vaan ei. Nainen avaa silmät ja vain muutama hetki sen jälkeen nousee istumaan täysin elävänä. — Se mitä ei voi tapahtua, on tapahtunut, ja olet poissa tolaltasi juuri näkemäsi takia.  Tuon jälkeen et tiedä, mikä se on, mutta vuodattamasi kyynelet silloin kun näit naisen palaavan henkiin tuntuvat pesseen osan sisällesi kertyneestä myrkystä.”

Sanan järisyttävässä loppukohtauksessa tuonpuoleisen, itsessään arvokkaan ja korvaamattoman voima on vertaansa vailla läsnä. Sana tutkii ja ravistelee, siivoaa ja puhdistaa katsojan sielua pohjia myöten.

Silti kyseessä on mitä realistisin, tätä elämää rehellisesti tarkasteleva teos. Mitään erityisiä tehokeinoja ei käytetä. Pelkistetty näyttelijäntyö, riisuttu lavastus ja yksinkertainen rukous, pitkä hiljaisuus ja arkussa makaavan tuskin huomattava sormien liikahdus. Realistinen saa yhtäkkiä täysin odottamattoman käänteen ja tuonpuoleinen tulee melkein tunkeilevan lähelle. Katsojassa heräävät defenssit vain vahvistavat kokemuksen aitoutta. Paul Auster:

“Teatterissa on paljon ihmisiä, ja puolet yleisöstä purskahtaa nauruun nähdessään ihmeen kaltaisen ylösnousemuksen. Heidän epäuskoisuutensa ei tympäise sinua, — hetki on sinusta transendenttinen.”

Aivan samoin kuin evankeliumin kertomuksessa:

“Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ‘Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.’ Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi.” (Matteus 9:24–25)

Sana on niitä elokuvia, joista poistutaan hiljaa.

rehumaki


Pekka Rehumäki

pappi ja cinefiili

Kommentit koskien kirjoitusta: “Lajissaan ylittämätön

  1. Kyllä, Sana on vaikuttava elokuva hienoine miljöineen ja kaikin puolin. Kannattaa katsoa jos kohdalle osuu!

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *