Lumoava passio

Kuva: Kerry Brown. (Future Films)

Martin Scorsese: Silence (2016)

Roikotetaan alassuin ulostekuopassa, valellaan tulikuumalla vedellä, hukutetaan hitaasti nousuveteen, poltetaan elävältä… Silence ei ole kovin miellyttävä katsomiskokemus, mutta sitä seuraa oudon lumoutuneena.

Martin Scorsese (s. 1942) on ohjannut tai tuottanut elokuvia, dokumentteja, tv-sarjoja ja videoita 1960-luvulta lähtien. Läpimurto tuli kolmekymppisenä. Sudenpesä (1973) oli kunnianteko Federico Fellinin elokuvalle i Vitelloni (Vetelehtijät, 1953), jossa nuoret miehet ajautuvat rikosten tielle. Viimeisin on joulun alla kansainväliseen ensi-iltaan tullut Silence, pitkään suunniteltu elokuva katolisten kristittyjen vainoista 1600-luvun Japanissa.

Molemmat elokuvat ovat vahvasti omaelämänkerrallisia. Scorsese on kolmannen polven amerikanitalialainen, joka varttui New Yorkissa ja koki nuorena katujen ankaran todellisuuden. Toisaalta hän sai uskonnollisen kotikasvatuksen ja kävi katolista koulua. Paikallinen nuorisopappi teki häneen syvän vaikutuksen, ja murrosikäisenä hän kiinnostui vakavissaan papin urasta. Näitä vaikutteita Scorsese kierrättää elokuvissaan, ja Silencen myötä uran voi katsoa kulkeneen täyden kierroksen. Elokuvan maailmanensi-ilta oli marraskuussa jesuiittaveljeskunnan yliopistossa Roomassa. Ohjaaja oli itse paikalla ja sai samassa yhteydessä myös audienssin paavin luona. Haastatteluissa Scorsese palasi lapsuuden kokemuksiin ja tunnusti katolista väriään.

Alkutekstien aikana meren kuohuvaa jylinää, joka katkeaa täyteen hiljaisuuteen elokuvan nimen ilmestyessä kankaalle. Kirkasotsaiset jesuiittapapit Sebastian ja Francisco kuulevat huolestuttavia uutisia oppi-isästään, jonka väitetään Japanissa kääntyneen kidutuksen alla buddhalaiseksi. Asiaa on vaikea uskoa, joten on lähdettävä ulkomaailmalta suljettuun Japaniin. Maan eteläosista, Nagasakin seudulta he löytävät vainotut kristityt. Pian papit itsekin joutuvat piileskelemään. Ennen pitkää löytyy myös oppi-isä.

Kristittyjen julmaa kohtelua näytetään loppujen lopuksi vähän. Pelkkä uhka tekee elokuvasta kuitenkin raskasta seurattavaa. Pituuttakin on melkein kolme tuntia. Silence perustuu Shusaku Endon 1600-luvun kristityistä marttyyreista kertovaan romaaniin (suom. Vaitiolo, 1980). Isä Sebastian säilyy hengissä, mutta ovela inkvisiittori, vanha samurai Inoue johdattaa hänet karun valinnan eteen: luopumalla uskosta hän voi pelastaa seurakuntalaisensa.

Tämä on elokuvan teologinen ydinkysymys: onko oikein antaa lauman kärsiä, jotta paimenen usko säilyisi tahrattomana? Isä Sebastian kamppailee pastoraalisen ongelman kanssa, mutta kohtaa vaikenevan Jumalan.

Osa kriitikoista on pitänyt Silencea  ohjaajan pitkän uran huipentumana, mutta kaikki eivät ole yhtä innostuneita. Katolisen kirkon piirissä elokuvaa on arvioitu varovaisen myönteisesti. Kirjojen lukeminen ja elokuvien katsominen on tietysti hyvin henkilökohtainen asia. Jokaisella on omat lähtökohtansa, ja merkitys muodostuu vastaanottajan mielessä. Itse katson Scorsesen elokuvaa passiona, kärsimysnäytelmänä.

Isä Sebastianin teologinen ongelma vertautuu tarinan edetessä yhä selvemmin Kristuksen kärsimyshistoriaan. Hänestä tulee tarinan kristushahmo. Kristityn roolissa on elokuvan Juudas, juoppo kalastaja Kichijiro. Hän on toiminut jesuiittojen oppaana, liittynyt seurakuntaan, lähtenyt omille teilleen ja lopulta ilmiantanut papit. Kichijiro lankeaa ja katuu, ja hakeutuu yhä uudelleen isä Sebastianin luo ripittäytymään.

Silence on teologisesti puhuttelevan tarinansa lisäksi täynnä kauniita kuvia, hallittuja kompositioita. Jos tarina olisi kevyempi seurata, olisin nauttinut huippuluokan kuvauksesta vielä enemmän. Elokuva kannattaa katsoa myös roolisuoritusten vuoksi. Kansainväliset tähdet Andrew Garfield, Adam Driver ja Liam Neeson tekevät laatutyötä, varsinkin viimemainittu. Olen myös melko varma, että Andrew Garfield on valittu isä Sebastianin osaan juuri Kristus-allegorian vuoksi.

Tuntemattomat japanilaiset tekevät kuitenkin suurimman vaikutuksen. Issey Ogata loistaa kylmän rationaalisen samurai-inkvisiittorin osassa tuoden tarinaan jopa hitusen vapauttavaa komiikkaa. Yosuke Kubozukan juoppo kalastaja tekee paradoksaalisella tavalla näkyväksi, mikä ero on halvalla ja kalliilla armolla. Jumalan armo on tarkoitettu kurjimmista kurjimmalle. Ja Kichijiro on juuri sellainen, eikä isä Sebastian voi kieltää häneltä ripin sakramenttia.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili