Maorien mailla kohtasin aboriginaalin ja itkin

Hänen nimensä on Robert Taylor. Hänen vieressään istuu Sean Weetra-Newchurch. Minun nimeni on Helga West. Istumme pöydän äärellä. Istumme hiljaa. Meitä kolmea yhdistää salaisuus. Nämä nimet eivät ole meidän.

Olemme matkustaneet Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämään Globaaliin ja ekumeeniseen alkuperäiskansakokoontumiseen Rotoruaan Aotearoaan. On heinäkuun puoliväli. Eurooppaa hellii ja kiusaa kuiva helleaalto, mutta Rotoruassa eletään Tyynen valtameren talvea. Olen lähtenyt maapallon toiselle puolelle, ja tunnen sen nahoissani. Viima tunkeutuu syystakkini läpi.

Suurin osa osallistujista on saapunut kokoontumiseen Tyynen valtameren saarivaltioista Fijistä, Samoasta, Tongasta sekä luonnollisesti Aotearoasta, jota toisinaan kutsutaan myös Uudeksi Seelanniksi.

Aotearoa on maan alkuperäisväestön, maorien, käyttämä omankielinen nimitys saarimaastaan, joka koostuu kahdesta pääsaaresta sekä lukuisista pienemmistä saarista. Ennen eurooppalaisen uudisasutuksen saapumista Uutta Seelantia, New Zealand, ei vielä ollut. Oli aika, jolloin oli Aotearoa, ”pitkän valkoisen pilven maa”. Eurooppalaisten silmin maa oli ’uusi’, koska juuri he löysivät sinne. Maan alkuperäiskansaväestön, maorien, oli aika väistyä esi-isiensä mailta.

Rotoruan viisipäiväisessä kokoontumisessa monet, erityisesti Papua-Uusi-Guinean ja Aasian alkuperäiskansakristityt esittivät maariiston, land grabbing, suurimpana fyysisenä, henkisenä ja hengellisenä uhkana oman kansansa selviytymistaistelussa. Land grabbing ei ole kaukainen ilmiö myöskään länsimaiksi kutsutuissa maissa. Australia, Kanada, Pohjoismaat, Uusi-Seelanti ja Yhdysvallat ovat joutuneet koloniaalista jälkipyykkiä pesemään. Poliittisia anteeksipyyntöjä tarkastelevat tutkijat kutsuvat nykyistä aikakautta anteeksipyynnön aikakaudeksi (The Age of Apology). Usein kimmokkeen menneisyyden vääryyksien tunnustamiseen ja anteeksipyyntöön aiheuttaa kiusallinen piikki kansallisvaltioiden lihassa: alkuperäisväestöt.

Välillämme on raja-aita enkä ole varma, onko se ylitettävissä. Tunkeilen ja kysyn: ”Mutta mitkä ovat oikeat nimenne?”

Niin, Australia. Robert ja Sean kertovat olevansa Australian aboriginaaleja. Robert välttelee silmäkontaktia. Näen kyllä, että hänen silmänsä ovat syvän ruskeat. Seanin vielä tummemmat. Välillämme on raja-aita enkä ole varma, onko se ylitettävissä. Tunkeilen ja kysyn: ”Mutta mitkä ovat oikeat nimenne?” Robertin suupielet kääntyvät hymyyn. Hän kertoo olevansa Ynimmy. Nimi tarkoittaa vanhaa miestä hänen omalla äidinkielellään. Länsimaalaisilla mittareilla hän ei ole vanha, hieman yli kolmenkymmenen. Mutta alkuperäiskansalogiikka ei noudata länsimaalaisia ajattelutapoja.

Monissa alkuperäiskansakulttuureissa nimi on muutakin kuin nimi. Se voi olla enne tai toive, joka ilmestyy unessa. Se voi olla kuvaus siitä, kuinka yhteisö tulkitsee uuden jäsenensä aseman tai kuvauksen siitä esivanhemmasta, joka määrittelee sukua. Minä olen Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga. Nimeni edessä kannan mukanani isääni, hänen isäänsä sekä ensimmäistä esi-isääni. Nimilitanian alussa on attribuutti ’biennaš’, ’vähäsen’, jonka yhteisö on antanut esi-isälleni. Sen tarina jääköön tässä kertomatta.

”Minä olen Warritya”, kertoo puolestaan Seaniksi esittäytynyt mies. Hän kertoo kuuluvansa ngarrindjeri-nimiseen alkuperäiskansayhteisöön Etelä-Australiassa, ja hänen nimensä tarkoittaa kirjaimellisesti toiseksi syntynyttä poikalasta. Ynimmy puolestaan kuuluu Keski-Australiassa kotoisin olevaan aboriginaaliväestöön nimeltä pitjantjatjara. Warritya kertoo Australian alkuperäiskansakieliä olevan noin 250 ja murteitakin löytyvän noin sata siitäkin huolimatta, että virallisissa yhteyksissä alkuperäiskansojen omilla kielillä puhuminen kiellettiin. Kuuntelen. Sydämeni saa ensimmäisen pistoksen. Olen kuullut tämän tarinan lukemattomia kertoja Saamenmaalla, Sápmissä, josta olen kotoisin.

Kysyin kerran saamelaiselta isältäni, joka sukupolvensa tavoin vietiin asuntolakouluun, jossa saameksi puhuminen oli kiellettyä, että miltä se tuntui, kun ei saanut omaa äidinkieltä käyttää, sitä ainokaista, jota osasi. Hän mietti pitkään ennen kuin vastasi: ”Mutta minä opin juoksemaan, juoksemaan niin lujaa niiltä, jotka meitä hakkasivat.”

Tästä huolimatta hän puhui minulle ja sisarilleni vain pohjoissaamea. Olemme onnekkaita, suurelle osalle saamelaislapsia ei omaa kieltä uskallettu siirtää asuntolatraumojen takia. Näitä sukupolvia kutsutaan traagisesti ”menetetyiksi sukupolviksi”.

Ynimmy nojautuu minua kohti ja katsoo minua suoraan silmiin. ”Kuule, minun ja Warrityan ei pitäisi edes olla täällä Uudessa Seelannissa, me uhmaamme Australian tilastoja, joiden mukaan suuri osa meidän ikäluokastamme istuu vankiloissa, niin miehet kuin naiset.” ”Kannamme mukanamme ylisukupolvista traumaa ja siirrämme sen lapsillemme. Lapsemme kuvittelevat pahan olon olevan normaalia.” Ynimmy puhuu kuin se, joka tietää, mistä puhuu. Kuin vanha mies.

“Monet eivät koe olevansa turvassa kirkossa, koska muistamme yhä ne tarinat, jotka tapahtuivat vanhemmillemme ja isovanhemmille, menetetyille sukupolvillemme.”

Warritya jatkaa: ”Kristinusko on jättänyt trauman perinnön Australian alkuperäiskansojen keskuuteen sen sijaan, että se olisi jättänyt rakkauden perinnön. Sen mukaan meidän pitäisi kokea Jumalan rakkaus, mutta minun ihmiseni eivät kokeneet sitä. Siksi meillä on tämä ylisukupolvinen trauma, koska olemme kokeneet kipua. Monet eivät koe olevansa turvassa kirkossa, koska muistamme yhä ne tarinat, jotka tapahtuivat vanhemmillemme ja isovanhemmille, menetetyille sukupolvillemme.”

En haluaisi kuulla vastausta, mutta minun on saatava tietää, mistä kokemuksista he puhuvat. Mitä teille tapahtui? Saan vastaukseksi tapahtumia, jotka särkevät sydämeni. Maidenriistoa, joukkomurhia, pakkosterilisointia, lasten pakkoadoptioita, ihmisten katoamisia. Ynimmy hipaisee käsivarttani, ja osoittaa sen väriä: ”Emme ole valkoisia. Meidän ihonvärimme on haluttu pyyhkiä pois maailmankartalta, vaikka olemme vanhin tunnettu ihmisryhmä.”

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Australian pääministeri Kevin Rudd esitti valtiollisen anteeksipyyntönsä varastetuille sukupolville sekä heidän jälkeläisilleen vuonna 2008:

”Pyydämme erityisesti anteeksi sitä, että aboriginaali- ja Torres Strait Islanderin lapsia vietiin pois heidän omista perheistään, heidän yhteisöistään sekä heidän mailtaan. Tämän varastetun sukupolven kipua, kärsimystä ja surua, jotka ovat siirtyneet heidän jälkeläisilleen ja perheilleen, pyydämme anteeksi. Niiltä äideiltä ja isiltä, veljiltä ja sisarilta, joiden perheet ja yhteisöt rikottiin, pyydämme anteeksi.”

Ynimmy ja Warritya kertovat pääministerin anteeksipyynnön olleen uusi askel kohti terveempiä suhteita valtion ja alkuperäisväestöjen välillä. Silti monet pelkäävät hallitusta, kirkkoa ja poliisia. Australian koloniaalinen painolasti näkyy aboriginaalien itsemurhina, päihdeongelmina, rikoskierteinä, köyhyytenä ja identiteettiongelmina. Moni Australian alkuperäiskansajäsen ei tiedä, mihin kuulua, koska alkuperäiskansojen historiaa on määrätietoisesti hämärretty. Tässä myös kristillisillä kirkoilla on ollut osansa. Heillä on ollut lyömäaseenaan Raamattu ja sen kertomukset.

“Todellinen sovinto tapahtuu Jumalan katseen alla.”

Ynimmy ja Warritya ovat kristittyjä aboriginaaleja. Heidän maailmaassan niin kristinusko kuin yhteisön kertomukset muodostavat yhden suuren kertomuksen Luojasta. Warritya kertoo:

”Minä löydän Jumalan omien kulttuuristen linssieni läpi. Tiedän, minkälaista on olla Australian alkuperäiskansaan kuuluva kristitty ja että mitä Jumala ja meidän maamme merkitsevät meille. Jos Jumala on luonut maailman, eikö hän ole luonut myös alkuperäiskansat Australiassa?”

”Hän oli täällä meidän maillamme ja puhui meille meidän kertomustemme kautta. Todellinen sovinto tapahtuu Jumalan katseen alla. Saan toivoa Jeesukselta, yhteisöltäni sekä kirkoltani.”

Ilta on jo vaihtunut yöksi. Aotearoan yö yllättää kuin säkkimusta verho, joka peittää taivaankannen. Huomenna lähdemme kukin omaan maahamme, omaan yhteisöömme. En tiedä, tapaanko heitä enää koskaan, kuulenko vielä heidän tarinoitaan. Ynimmy halaa minua hyvästiksi.

Seuraavana päivänä sydämeni on raskas. Se on täynnä ja se itkee. Iloitsen yhteydestä, suren jokaista äitinsä rinnoilta riuhtaistua vastasyntynyttä. Tunnen kiitollisuutta Suomen ev.lut. kirkkoa kohtaan, kun se lähetti minut tänne. Katselen taivaankantta ja näen sen: pitkä valkoinen pilvi lipuu ylläni ja se on valtavankokoinen. Sitten se hajoaa ja muuttaa muotoaan, Aotearoa.

Kotiin päästyäni saan viestin. Se on Warrityalta: ”Kiitos, sisko, että kuuntelit meitä. Ei ole moniakaan, jotka haluaisivat kuunnella meidän kertomuksiamme. Voi hyvin ja tiedä, että sinulla on aina perhe Australiassa.”


Helga West

Kirjoittaja on toimittaja ja teologi, joka osallistui Suomen ev.lut. kirkon edustajana Kirkkojen maailmanneuvoston järjestämään Globaaliin ja ekumeeniseen alkuperäiskansakokoontumiseen 18.–22.7. Rotoruassa Aotearoassa. Haastattelu Ynimmyn ja Warrityan kanssa pohjautuu tallenteeseen, jonka sisältöä kirjoittajalla on lupa julkaista.

10 kommenttia koskien kirjoitusta: “Maorien mailla kohtasin aboriginaalin ja itkin

  1. Suuret kiitokset Sinulle Helga tästä mielenkiintoisesta ja liikuttavasta tarinasta. Varmasti kokemus, mikä kantaa loppuelämän.

  2. Vieläkin olemme tienneet ja varsinkin ajatelleet liian vähän tuota historiaa. Kiitos kirjoituksesta!

  3. Kiitos myös tarpeellisesta muistutuksesta, että suomalaisiakin koskee samanlainen vääryyden harjoittaminen saamelaisen kansan suhteen. Emme ole ulkopuolisia tai viattomia.

  4. Koskettava ja mielenkiintoinen kirjoitus. Kiitos Helga ja Siunausta sinulle, Ynimmynille ja Warrityanille.

  5. Kiitos tästä tarinan jakamisesta. Onneksi on toivoa, anteeksi pyyntöä ja anteeksiantoa. Tärkeintä on kuunnella, jotta ymmärtää.Mitä tästä opimme? Miten toteutamme tätä arjessamme, täällä ja nyt?
    ” Minä löydän Jumalan omien kulttuuristen linssieni läpi… Todellinen sovinto tapahtuu Jumalan katseen alla. Saan toivoa Jeesukselta, yhteisöltäni sekä kirkoltani. “

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *