Blind Willie Johnson lauloi: ”What is a soul of a man”. Timo Kiiskinen suomensi blues-legendan hienon kappaleen ja talletti sen kokoelmaansa Omalla maalla: ”Voisko joku kertoo mulle vastauksen? Voisko joku kertoo, mikä on sielu ihmisen?”
”I’ve traveled in different countries, I’ve traveled foreign lands. I’ve found nobody to tell me, what is the soul of a man.”
Monesta kulmasta ihmistä kohti
Kirkossamme yksilöitä, heidän ruumistaan, ihmissuhteitaan, talouttaan, mieltään, henkeään ja sieluaan hoidetaan ainakin viidellä tavalla lukuisien yhteisten tilaisuuksien lisäksi. On diakoniaa, työnohjausta, sielunhoitoa, terapiaakin. Nykyisin etsitään myös yhä ahkerammin, mitä olisi luterilainen hengellinen ohjaus. Lähestymistavat menevät luonnollisesti iloisesti päällekkäin, mutta tähtäin on kussakin toimintatavassa omalajisensa.
Hengellisessä ohjauksessa keskitytään ihmisen jumalasuhteeseen, ihmisen ja Jumalan suhteeseen. On löydettävä itsenä pyhiinvaeltajan paikalta: mitä minulle kuuluu nyt ja tässä Jumalani edessä! Hengellinen ohjaus on yksi tapa rakentaa siltaa kristillisen sanoman ja yksilöllistä kulttuuria hengittävän välille.
Massiivinen kääntyminen omaan itseen
Filosofi Charles Taylor on kuvannut nykyistä länsimaisen kulttuurin muutosta valtavaksi subjektiiviseksi käänteeksi, a massive turn to self. Yksilön omat tunteet, ajatukset ja kokemukset ovat tänään keskiössä. Tämä näkyy aikamme henkisyyden kulttuurissa, self help -oppaissa, terveys-, keho- ja ravintohypetyksessä. Uudessa henkisyydessä ei siis ole kyse (vain) uusien katsomuksellisten ryhmien syntymisestä, vaan merkittävästä yleisuskonnollisuuden ja kulttuurin muutoksesta, massiivisesta kääntymisestä omaan itseen.
Aikamme kansanspiritualiteettia tutkittaessa – myös jumalanpalvelusyleisöä sunnuntaisin tarkkailtaessa – on havaittu, että laitosmainen uskonnollisuus on menettänyt vetovoimaansa: sellaiset pyhän kokemisen tavat, jotka korostavat ulkoista auktoriteettia ovat heikentymässä. Sen sijaan sellaiset pyhän kokemisen tavat, jotka korostavat yksilön omaa sisäistä kokemusta ja tunnetta ensisijaisina auktoriteetteina ovat voimistumassa. (Uskonnot Suomessa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 102. 2008, 352) Kirkon on siis löydettävä traditiostaan sellaista hengellisyyttä, joka auttaa käsittelemään sisäistä kokemusta ja omia tunteita. Hengellinen ohjaus on sekä kirkon työntekijöiden että jäsenten tarve.
Miten kirkko vastaa
Kirkon nelivuotiskertomus 2008–2011 Haastettu kirkko esitti, että ”Uskonnosta haetaan ensisijaisesti henkilökohtaista merkitystä”. Se taas edellyttää, että ”Kirkon tulee kiinnittää erityistä huomiota omien hengellisten työntekijöiden hengellisen identiteetin vahvistamiseen, —”.
Demokraattista hengellisyyttä
Usko ei ole ennen kaikkea määriteltyjen asioiden totena pitämistä, vaan elämää uskon avaamassa todellisuudessa. Rukous ei ole vain papin kirkossa lukemia tekstejä, toki niitäkin, vaan tavallisen ihmisen huokausta Jumalansa edessä. Rukous on demokraattisesti jaossa ja kaikkien etuoikeus.
Yksi demokraattisen hengellisyyden muoto on ignatiaaninen rukoustapa. Hiljaisuuden ystävät ry on osaltaan edistänyt tämän tradition leviämistä kirkossamme. TT Pirkko Lehtiö taisi olla ensimmäinen tämän rukoustavan esittelijä maassamme. Kirkko & Kaupunki kommentoi ja siteerasi häntä taannoin: ” Jatkuvaan järkeilyyn ja analysointiin taipuvainen teologian tohtori oppi antamaan uskonelämässään tilaa omakohtaisille kokemuksilleen, tunteilleen ja luovalle mielikuvitukselleen: ’Pyhiinvaeltaja opettelee olemaan kokonaisvaltaisesti Jumalan edessä – ajattelevana, tuntevana, ruumiillisena ja seksuaalisena olentona. Hengellisiä harjoituksia ei voi tehdä, ellei suostu siihen, että kysymys on nyt minusta ja Jumalasta’”.
Ihmisen sielu on salaisuus. Sitä voi katsella monelta suunnalta, mutta tyhjentää sitä ei voi mihinkään teoriaan. Hengellinen ohjaus, sovelsi se sitten ignatiaanista traditiota tai ei, on yksi yhä välttämättömämpi lisä kirkkomme sielunhoidolliseen tarjontaan.
Pekka Y. Hiltunen
asiantuntija
kirkkohallitus