Missä kulkee raja?

Nu.ori kädet rinnalla ristissä
Kuva: Pixabay

Katselen vanhoja leiri- ja retkikuviani eri seurakunnista. Joissakin kuvissa roolini on leiriläisen, joissakin isosen tai työntekijän. Paljon hyviä muistoja, iloisia kasvoja ja hauskoja iltaohjelmia. Osa kuvista herättää kuitenkin myös katumuksen ja syyllisyyden tunteita. Innostuksen keskellä, huumorin varjoon piiloutuen emme aina toimineet sensitiivisesti ja yksilön rajoja kunnioittaen. Emme leiriohjelmissa ymmärtäneet, että yksityisyyden rajoja, sukupuolista ja seksuaalista identiteettiä, tasa-arvoa ja minuuden herkkiä kasvuvaiheita on tärkeää suojata ja suojella. Niitä ei vuosikymmeniä sitten koulutuksissa tai työyhteisöissä käsitelty. Tänä päivänä tietoa on tarjolla ja ymmärrämme toivottavasti paljon enemmän.  

Muutamia vuosia sitten Me Too -kampanja nosti valoon monia salattuja ja kätkettyjä kokemuksia. Häirintää ja epäasiallista kohtelua tuli ilmi myös seurakunnista. Tilanteet olivat moninaisia.

Kokemuksissa jaettiin ahdistavia kaksimielisiä vitsejä, puheluita tai viestejä, vartaloa, pukeutumista tai yksityiselämää koskevia huomautuksia ja ehdotuksia, nöyryyttäviä sanoja, sylileikkejä, lähentelyjä, valta-aseman väärinkäyttöjä ja vakavimmillaan työntekijän seurakuntalaiseen tai työtoveriinsa kohdistamaa sanallista, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa.  

Valitettavasti häirintätilanteet eivät ole loppuneet Me Too -kampanjaan. Koska nyt tiedämme enemmän, olemme vielä vahvemmin vastuussa teoistamme. Meillä on myös kollektiivinen vastuu tuoda esiin se, mitä joudumme todistamaan seurakunnan toiminnassa tai työyhteisöissä. Väärin ja monissa tapauksissa on myös rikollista toiminta, jossa loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta. Erityisen vakavaa tämä on silloin, kun se tapahtuu valta- tai luottamusasemassa tai aikuisen toimesta lapselle tai nuorelle.

Anna ja hae rohkeasti apua

Kirkon työntekijöinä meiltä odotetaan luottamuksellisuutta, turvallisuutta ja lainkuuliaisuutta. Tämä koskee meitä niin työyhteisöissä, luottamustehtävissä kuin suhteessa seurakuntalaisiin. Me emme myöskään voi sulkea silmiämme, vaan työntekijöinä meillä on ilmoitusvelvollisuus ja oikeus sekä velvollisuus ohjata avun piiriin.

Mikäli havaitset ympärilläsi tai kohtaat itse häirintää, sanallista tai sanatonta, yksilön koskemattomuutta uhkaavaa tekoa tai ilmapiiriä, ole rohkea ja hae apua. Voit pelastaa omasi ja lähimmäisesi tulevaisuuden.

Tarvittaessa ota viipymättä yhteys poliisiin ja terveydenhuollon ammattilaisiin. Apua ja tukea saat kirkon häirintäyhdyshenkilöltä. Jokaiseen hiippakuntaan on nimetty vähintään kaksi yhdyshenkilöä, joilla on taitoa tukea sinua ja tietoa viedä asiaasi eteenpäin. Voit olla tarvittaessa yhteydessä myös muun kuin oman hiippakuntasi yhdyshenkilöön. Puhuminen ja avun hakeminen kannattaa. Voit ottaa yhteyttä, vaikka tapahtumasta on jo kulunut aikaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä käsitellä asiaa. Yhteystiedot löydät täältä: Sukupuolisen häirinnän torjuminen – evl.fi

Erityistä vastuuta turvallisesta seurakunnasta kantaa kirkkoherra ja esihenkilöt. Heidän tehtävänsä on taata turvallinen seurakunta ja työyhteisö kaikille.  Jokaisella on oikeus työskennellä ja osallistua toimintaan ilman pelkoa häirinnästä. Seksuaalisen ja sukupuoleen perustuvan häirinnän ehkäiseminen on myös koko työyhteisön yhteinen asia. Jokainen on vastuussa omasta käytöksestään ja voi omalta osaltaan pyrkiä vaikuttamaan työpaikan ilmapiiriin ja asenteisiin. Kirkossa häirinnälle on julistettu nollatoleranssi.

Monet kysyvät, missä kulkee huumorin, leikin ja häirinnän raja? Tärkeää on, että mietit kahdesti. Tee vain sitä, mikä vahvistaa ja rohkaisee toisen itsemääräämisoikeutta. Henkilökohtaiset turvarajat ovat muotoutuneet lapsuudesta lähtien. Emme voi koskaan tietää, miten katseet, sanat tai kosketukset voivat satuttaa. Tähän tarvitsemme sensitiivistä käytöstä ja ymmärtävää sydäntä.

Liisa Välilä
asiantuntija, pastori, psykoterapeutti
Kirkon kasvatus ja perheasiat

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *