Moninaisuuden haaste uskonnoille ja katsomuksille

Uskonnollisten yhteisöjen suhteet ja niiden asema yhteiskunnassa ovat nousseet laajan kiinnostuksen kohteeksi 2000-luvulla. Taustalla ovat sekä aatteelliset murrokset että demografiset tekijät. Globalisaatio ja erityisesti ylirajainen liikkuvuus ovat nostaneet uskontojen väliset suhteet valtioiden, uskontojen ja kansalaisjärjestöjen asialistalle aivan uudella tavalla.

Eräs vaikutusvaltaisimpia uskonnon aseman muutoksia tarkastelleita teoreetikkoja oli itävaltalaissyntyinen, Yhdysvalloissa vaikuttanut uskontososiologi Peter L. Berger (1929–2017). Hän aiheutti 1990-luvun lopulla kohauksen akateemisessa maailmassa myöntämällä, että hänen 1960-luvulla kehittämänsä teoria sekularisaatiosta eli maallistumisesta oli virheellinen. Viimeiseksi jääneessä kirjassaan, vuonna 2014 julkaistussa teoksessa The Many Altars of Modernity Berger kirjoitti:

”Meidän tärkein virheemme oli, että ymmärsimme pluralismin vain yhtenä sekularisaatiota edistävänä tekijänä; tosiasiassa pluralismi, erilaisten maailmankatsomusten ja arvomaailmojen yhteiselo samassa yhteiskunnassa, on tärkein modernisaation aikaansaama muutos uskonnon paikkaan sekä ihmisten mielessä että institutionaalisessa järjestyksessä. Tämä voi olla yhteydessä sekularisaatioon tai olla olematta, mutta se on siitä riippumaton.” (s. ix)

Berger kehotti kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä suuntaamaan huomiotaan pikemminkin monimuotoisuuden aiheuttamiin haasteisiin kuin maallistumiseen. Hänen mukaansa ”pluralismi on kaiken muun ylittävä haaste jokaiselle uskonnolliselle traditiolle ja yhteisölle modernina aikana” (s. 15).

Fundamentalismin ja relativismin välissä

Katsomuksellinen moninaisuus ei Bergerin mukaan välttämättä heikennä uskontoa, vaan se heikentää uskonnollista varmuutta. Nämä ovat kaksi eri asiaa, ja ne on syytä huolellisesti erottaa toisistaan. Moninaisuus avaa ovet lukemattomille tiedollisille ja normatiivisille valinnoille, mikä tuo mukanaan epävarmuutta.

Bergerin mukaan yhteisöjen haasteena tässä tilanteessa on löytää tie fundamentalismin ja relativismin välistä. Fundamentalismi yrittää palauttaa menetetyn yhdenmukaisuuden ja sitä kautta varmuuden. Se ei kuitenkaan ole modernissa maailmassa mahdollista ilman jonkinasteista väkivaltaa.

Relativismi puolestaan väittää, että mitään kaikkien hyväksyttävissä olevaa totuutta ei ole ja kaikki näkemykset ovat siksi samanarvoisia. Myös tämä positio kaivaa maata järkiperäiseltä keskustelulta erimielisten kesken.

On samanaikaisesti kyettävä sekä sitoutumaan yhteisen totuuden tavoitteluun että inhimillisen erehtyväisyyden nöyrään tunnustamiseen. Aito dialogi ja kohtaaminen mahdollistuvat vain näistä lähtökohdista.

Jokainen, joka on vähänkään seurannut viime aikojen julkista keskustelua kiistanalaisista aiheista, voi tunnistaa edellä kuvatut sudenkuopat, eivätkä ne koske pelkästään uskontoja. Haaste koskee yhtä lailla kaikkia ideologioita ja katsomuksia: kuinka tulla toimeen katsomuksellisen erimielisyyden kanssa? Turvattomuuden lisääntyessä moni on alkanut haikailla uskonnollisen tai katsomuksellisen varmuuden ja yhtenäisyyden perään.

Kuinka kirkot ovat vastanneet haasteeseen?

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa havaita, että kristilliset kirkot eri puolilla maailmaa ovat viime vuosina tarkistaneet ja terävöittäneet opetustaan kirkkojen roolista moniuskontoisessa maailmassa. Esimerkiksi Paavillinen uskontojen välisen dialogin neuvosto, (Pontifical Council for Interreligious Dialogue, PCID), Kirkkojen maailmanneuvosto (WCC) ja Maailman Evankelinen Allianssi (WEA) valmistelivat yhdessä asiakirjan nimeltä Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa (Christian Witness in a Multi-Religious World).

Nämä tahot edustavat melkoisen suurta osaa maailman kristillisistä kirkkokunnista. Siksi on merkittävää, että asiakirjassa torjutaan väkivaltainen uskonnollisen yhdenmukaisuuden tavoittelu varsin voimakkain sanakääntein:

”Uskonnonvapaus sisältää oikeuden julkisesti tunnustaa, harjoittaa ja levittää omaa uskontoaan ja vaihtaa uskontoa; se johtuu ihmispersoonaan kuuluvasta tietystä arvokkuudesta, joka perustuu siihen, että luomisessa kaikki ihmiset on tehty Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (1. Moos. 1:26). Siksi kaikilla ihmisillä on yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet. Siellä missä uskonto välineellistetään poliittisiin päämääriin, tai missä ilmenee uskonnollista vainoa, kristityt on kutsuttu antamaan profeetallinen todistus ja sanoutumaan irti sellaisista hankkeista.”

Luterilainen oppi kirkosta julkisessa tilassa

Myös Luterilaisen maailmanliiton vuonna 2016 julkaisemassa asiakirjassa The Church in the Public Space hahmotellaan kirkon roolia julkisessa elämässä. Siinä asiaa lähestytään luterilaisesta kahden regimentin eli hallintovallan opista käsin. Tämä luterilainen oppi korostaa, että Jumala toimii maailmassa paitsi kirkon hengellisen opetuksen kautta, myös maallisen esivallan välityksellä. Hengellisen opetuksen tarkoitus on synnyttää usko, maallisen esivallan tehtävä taas on järjestyksen ylläpito ja ihmisten hyvän toteuttaminen.

Vaikka maallinen hallintavalta on osa Jumalan valtaa, se tulee voida perustella järjellä ja oikeudenmukaisuudella. Kirkollinen valta ei saa sekaantua maalliseen hallintoon niin kauan, kuin tämä hoitaa tehtävänsä rauhan, oikeudenmukaisuuden ja järjestyksen ylläpitämiseksi yhteiskunnassa.

Kahden hallintavallan oppiin viitaten Luterilaisen maailmanliiton asiakirjassa todetaan: ”Se auttaa meitä ymmärtämään, kuinka voimme olla julkisella alueella vuorovaikutuksessa niiden kanssa, jotka ovat kirkon ulkopuolella, vaatimatta heitä tulemaan kristityiksi. Samalla kahden hallintavallan oppi ei rohkaise meitä luopumaan uskostamme julkisella alueella.” (s. 22)

Ihmisoikeudet dialogin perustana

On huomionarvoista, että kristilliset kirkot ovat omaan oppiinsa perustuen näin voimakkaasti puolustaneet uskonnonvapautta perustavana ihmisoikeutena. Ihmisoikeuksiin ja niiden toteutumiseen on ylipäätään kiinnitetty kirkoissa yhä syvenevää huomiota, kuten käy ilmi myös tuoreesta Kirkon ihmisoikeusfoorumin julkaisusta Näkökulmia ihmisoikeuksiin (2018).

Vastaava pyrkimys tulee esiin myös uskontodialogissa, johon kirkot ovat alkaneet panostaa erityisesti 2000-luvulla. Sen perustaviin lähtökohtiin kuuluu osapuolten vastavuoroinen erilaisuuden tunnustaminen, joka ei edellytä relativismia vaan kunnioittaa kunkin osapuolen pyrkimystä totuuteen omista lähtökohdistaan.

Kirkkojen linjauksissa on kenties nähtävissä myös kasvava tietoisuus siitä, että isossa osassa maailmaa kristityt ovat vähemmistöjä, joiden olot käyvät sitä ahtaammiksi, mitä enemmän kansallista itsekkyyttä ja kulttuurista yhtenäisyyttä korostavat aatteet voimistuvat.

Tämä on hyvä muistaa myös Pohjoismaissa, joissa historiallisilla enemmistökirkoilla on edelleen vahva yhteiskunnallinen asema. Edellä kuvatut kirkkojen yhteiset ekumeeniset linjaukset muistuttavat siitä, että kristillisten yhteisöjen tulisi pyrkiä vahvistamaan uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista myös suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kirjallisuutta

 

 

Kimmo Ketola
tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *