Oikeasti läsnä?

Nainen ja pyörätuolissa istuva nuori poika.

Koronakriisi on tänä keväänä ja vielä kesän puolellakin ravistellut kirkon työn perustuksia. Kaikki kokoava toiminta on pitänyt peruuttaa. Kesäkuun alusta lähtien rajoitusten lievennyttyä on sentään jo voinut kohdata ihmisiä ulkotiloissa tai riittävän väljissä sisätiloissa.

Nyt loppukesällä katsellaan syksyä varovaisen toiveikkaasti. On iloittu uusista avauksista ja elämän normalisoitumisesta. Samalla ounastellaan uutta virusaaltoa, jolloin joutuisi taas taipumaan suunnitelmien takaisin vetoihin. Edelleen suuresti askarruttaa, millaisilla reunaehdoilla ihmisiä voi kohdata.  

Näinä aikoina seurakuntien työntekijät kohtaavat valtavasti kysymyksiä, mitä saa tehdä ja milloin. Lomilta palattua on edessä ellei tyhjä niin ainakin erilainen taulu. Ennen niin odotetut syksyn retkipäivät , kerhot ja muut kohtaamiset saattavat olla uhattuna. Jos tilanne on tällä hetkellä vakaa, niin se ei ehkä ole sitä ensi viikolla. On pakko oppia elämään lyhyemmässä aikaikkunassa. Uusi normaali on ehkä tullut jäädäkseen.

Vammaistyössä tarvitaan kohtaamista

Moni työntekijä on näinä aikoina kokenut suurta turhautumista, kun entinen työtapa on käynyt poikkeusoloissa mahdottomaksi. On pitänyt etsiä ihan uusia asetuksia erityisesti kohdatessa vammaisia tai ikäihmisiä; kaikkia joita voi olla vaikea kohdata verkossa. Tiukat varotoimet hoivakodeissa ovat eniten koskettaneet heitä, jotka tarvitsevat kasvokkain lähietäisyydeltä kohtaamista ja puhumista suoraan ja henkilökohtaisesti. Normaaliaikoina tervehtiminen kättelemällä tai halaamalla on ollut oleellinen osa kontaktin luomista. Se on luonut kokemuksen; sinä tulit minua varten, minä olen arvokas. Monen metrin päästä ulkona puhuminen ei tavoita kaikkia, joilla on rajoitetta kuulemisessa, näkemisessä tai ymmärtämisessä. Eikä puhuva pää videopuhelussa tai striimatussa nettilähetyksessä tavoita kaikkia – olkoon vaikka kuinka tuttu työntekijä kyseessä.

Huomaan, kuinka paljon oma työni vammaistyön pappina on ollut kasvokkain kohtaamista. Se on joutunut kevään aikana pitkälle tauolle. Vaikka netissä on ollut videoitujen hartauksien tarjontaa, niin tutun työntekijän kohtaaminen livetilanteessa on tällä työalalla se ydinasia. On ollut suuri haaste miettiä kohtaamisen tapoja uudelleen. Monien kirkon työntekijöiden tavoin olen tehnyt jonkinasteisen digiloikan tuottamalla hartauksia verkkoon. Silti koen, että se ei ole korvannut menetettyjä yhteyksiä heidän kanssaan, joilla ei ole riittäviä taitoja netin käyttöön.

Aitoa saavutettavuutta kaikille

On tärkeää olla aidosti läsnä ja tavoitettavissa. Monien mielestä työntekijä on läsnä vain silloin kun on reaaliaikaisesti paikalla – ei vain kuvana videossa. Digiloikka on tuonut kirkon sanomaa monille lähemmäs ja tavoittanut entistä useampia lähetysten seuraajia. Kirkon kasvot ovat näyttäytyneet monille ihan uudenlaisina. Eristyksissä oleminen on saanut kaipaamaan totuttuja kontakteja kirkkoon ja sen työntekijöihin.

Silti jotain on jäänyt katveeseen. Kasvojen näkeminen ja äänen kuuleminen ovat myös saavutettavuutta. Siksi kirkolla tulee olla valmiutta mennä aitoihin kohtaamisiin; etenkin niiden seurakuntalaisten luo, joilla on jotain aistien tai ymmärryksen rajoitetta. Vaikka pandemia on aiheuttanut tiukkoja varotoimia, niin niiden asettamissa rajoissa on syytä etsiä uusia keinoja kohtaamisiin. Tässä tarvitaan kyllä luovuutta ja mielikuvitusta. Se voi merkitä entistä tehokkaampaa maskien,  visiirien ja muiden suojavarusteiden käyttöä tai turvavälien pidentämistä. Siihenkin on työntekijöiden suostuttava, ettei vain katoaisi tietymättömiin seurakuntalaisten ulottuvilta. Tutut ihmiset, oma verkosto, luo turvallisuuden tunnetta heille, joita muutokset riepottelevat kaikista rankimmin.

Taina-Maija Miettinen
vammaistyön pappi, Kajaani

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *