Oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi

Inkerin kirkko mediahuomion keskipisteessä. Kuva: Nikolai Rappu.

Inkerin kirkko mediahuomion keskipisteessä. Kuva: Nikolai Rappu.

Perinteinen suomalais-ugrilainen luterilaisten kirkkojen pappeinkokous järjestettiin 17.–21.8. ensimmäistä kertaa Venäjällä Inkerin kirkon isännöimänä. Petroskoissa pidettyyn kokoukseen osallistui yli 70 henkeä Inkerin kirkon vastaanottaessa 52 vierailijaa sisarkirkoistaan Suomesta, Unkarista, Virosta ja Romaniasta.

Otsikolla ”Luterilainen ja ekumeeninen” pidetyn kokouksen yleiset järjestelyt onnistuivat erinomaisesti. Sisällöllisesti kokous osoittautui tärkeäksi päivitykseksi suomalais-ugrilaisen luterilaisen kirkkoyhteisön nykyisiin ja tuleviin haasteisiin paitsi muihin kirkkokuntiin liittyvissä myös keskinäisissä suhteissa. Kokous sai ikävän jälkikirjoituksen kun kävi ilmi, että Inkerin kirkon kokouksesta julkaisemia kuvia on käsitelty.

Suomalais-ugrilainen pappeinkokousperinne on vanha ja kunniakas luterilaisessa maailmassa. Ensimmäinen kokous järjestettiin Budapestissa vuonna 1937, jo huomattavasti ennen Luterilaisen maailmanliiton perustamista 1947. Yksi kokousperinteen tärkeimmistä historiallisista tehtävistä on ollut tukea pieniä – kommunismiaikoina maassaan jopa vainottuja – luterilaisia vähemmistökirkkoja ja antaa niille tilaisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi omalla maaperällään omana itsenään, luterilaisena kirkkona.

Nyt oli tullut Inkerin kirkon vuoro saada mahdollisuus hyötyä ja kasvaa suomalais-ugrilaisen luterilaisen kirkkoperheensä läsnäolosta ja tuesta omassa maassaan Venäjällä, missä sillä on seurakuntia koko Venäjän federaation alueella.

Jo kokouksen juhlallisten avajaisten jälkeen oli selvää, että Inkerin kirkko oli nyt vuorollaan saanut sen, mitä kokousperinne voi pienelle vähemmistökirkolle antaa: julkista näkyvyyttä ja kuuluvuutta osana laajaa kansainvälistä luterilaista kirkkoyhteisöä. Inkerin kirkon saama myönteinen huomio Karjalassa oli toisaalta korkeinta mahdollista tasoa, mutta tavoitti paikallisen median kautta myös tavallisen kadunkulkijan.

Ennen avajaisia kirkkojen johtajat tapasivat Karjalan kuvernöörin Aleksandr Hudilaisen hänen kotonaan järjestetyllä vastaanotolla. Kokouksen avajaisiin Kansallisessa kirjastossa osallistui arvovaltainen joukko: Karjalan ortodoksisen hiippakunnan Metropoliitta Konstantin ja Karjalan tasavallan uskonnollisista asioista vastaava ministeri Manin kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan.

Tapahtuma sai runsaasti julkisuutta myös mediassa. Lehdistö kirjoitti kokouksesta jo etukäteen ja Venäjän valtiollisen television ykköskanavan Rossija-1:n Karjalan aluetoimitus uutisoi kokouksen avajaiset näyttävästi pitkässä reportaasissa. Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukaupin ohella jutussa haastateltiin suomalaista sairaalapastoria Terhi Muilu-Teinosta, joka kertoi työstään ja Espoon seurakuntayhtymän ekumeenisesta yhteistyöstä luterilaisten, ortodoksisten, katolilaisten ja vapaiden suuntien pastoreiden välillä.

Reportaasissa kerrottiin hyvin asiallisesti luterilaisten kirkkojen olevan päätöksenteossaan itsenäisiä ja kunnioittavan toistensa erilaisuuksia. Esimerkkinä erilaisuudesta annettiin naispappeus: kerrottiin, kuinka Inkerin kirkossa papeiksi vihitään vain miehiä, mutta muissa osallistuvissa kirkoissa myös naisia.

Karjalan TV:n uutisointi kokouksesta kiteytti hyvin tasapuolisella tavalla lähtökohdan, josta oli sovittu Inkerin kirkon kanssa ennen kokousta: vaikka Inkerin kirkko ei itse ole sallinut tai ei itse asiassa lainkaan hyväksy naisten vihkimistä pappisvirkaan, hyviä ekumeenisia tapoja noudattaen se kunnioittaa kokouksessa vieraakseen kutsumiaan kirkkoja niiden omien päätöksiensä ja itseymmärryksensä mukaan – myös virkakysymyksessä.

Käytännössä tämä tarkoitti, että viran tunnukset saivat olla käytössä kaikilla kirkoissaan papiksi vihityillä läpi koko Petroskoin kokouksen, sen kaikissa eri tilaisuuksissa, eikä erillisiä ohjeita pukeutumiseen tarvinnut sukupuoleen perustuen antaa. Kokouksen isäntänä Inkerin kirkko sai puolestaan itse omalla maaperällään oman kirkkojärjestyksensä mukaan päättää, keitä se kutsuu alttari- tai saarnapalvelukseen vierailun aikana järjestetyissä jumalanpalveluksissa.

Ennen kokousta saavutettu yhteisymmärrys takasi sen suomalais-ugrilaiselle pappeinkokoukselle luovuttamattoman arvon toteutumisen, että kullakin yhteen tulevalla luterilaisella kirkolla on oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi aidosti omana itsenään.

Oikeus luterilaiseen autonomiaan

Kuinka sitten isäntänä toiminut Inkerin kirkko itse halusi tulla kokouksen myötä nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään – ja ”luterilaisena ja ekumeenisena”? On muistettava, että Inkerin kirkolla on itsenäisenä luterilaisena kirkkona oikeus määritellä ja asemoida itsensä kuten millä tahansa luterilaisella kirkolla – eikä sen ensisijaisesti voida edellyttää määrittelevän itseään muiden kirkkojen tai muiden ulkopuolelta asetettujen toiveiden mukaan.

Kuten Petroskoin kokouksessa, jo monissa muissa aiemmissa yhteyksissä Inkerin kirkko on määritellyt itseään ”konservatiivisena herätyshenkisenä luterilaisena kirkkona Venäjällä.” Se toimii venäläisessä elämäntodellisuudessa osana venäläistä yhteiskuntaa – ja pienenä vähemmistökirkkona vaalii hyviä ekumeenisia suhteita erityisesti maan valtakirkon, Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa.

ojell_puhe

”Avoin kaikille mutta ei kaikelle” – linjaamassa rehtori Ivan Laptev. Kuva: Nikolai Rappu.

Tämä peruslähtökohta on meillä Suomessa hyvä tiedostaa ilman valmiita arvoväritteitä: myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko toimii suvereenisti omassa kansallisessa toimintaympäristössään osana suomalaista elämäntodellisuutta ja yhteiskuntaa ja saa tästä monet erityiset ominaispiirteensä. Enemmistökirkkona sen asema on Inkerin kirkkoon verrattuna erilainen ja sillä on asemansa myötä erityisvastuu hyvien ekumeenisten suhteiden rakentamisessa ja vaalimisessa kaikkien maassa toimivien kristillisten kirkkojen kanssa.

Kirkollamme on myös aivan toisenlaiset edellytykset toimia globaaleissa ja kansainvälisissä ekumeenisissa yhteyksissä ja lukuisat kansainväliset ekumeeniset suhteet ovat muokanneet kirkkomme itseymmärrystä osana Kristuksen maailmaanlaajaa kirkkoa.

Maailmanlaajan luterilaisen – ja samalla myös suomalais-ugrilaisen – kirkkojen yhteisön näkökulmasta Inkerin kirkon voimakkaasti korostunut venäläinen kontekstualisaatio merkitsee myös ongelmia luterilaisten kirkkojen väliselle yhteydelle.

Näyttää siltä, että omaan tunnustuskuntaan kohdistuva solidaarisuus on vaihtumassa lojaalisuuteen venäläiselle kontekstille ja Venäjän ortodoksisen kirkon hengelliselle hegemonialle maassa – ja ekumeeniset rajapinnat, jotka aiemmin on ymmärretty eri kirkkokuntien välisiksi, vedetään oman luterilaisen tunnustuskuntapiirin sisään.

On aiheellista esittää kysymys: pystyykö Inkerin kirkko säilyttämään oman luterilaisen autonomiansa, oikeuden ja kyvyn itse määrittää itseään ilman kritiikitöntä mukautumista siihen kohdistuviin kansallisesta kontekstista nouseviin odotuksiin? Sama itsekriittinen kysymys kuuluu kaikille kirkoille, myös omallemme.

”Avoin kaikille muttei kaikelle”

Kokouksessa tuli hyvin ilmi, että kuten Venäjän ortodoksinen kirkko myös Inkerin kirkko pitää ekumeenisena arviointikriteerinään kysymystä kirkkojen suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen. Juuri tämän periaatteen kautta se myös selkeästi halusi tulla nähdyksi ja kuulluksi sisarkirkoilleen ”luterilaisena ja ekumeenisena”, iskulauseen ”avoin kaikille muttei kaikelle” kautta. Tematiikka hallitsi Inkerin kirkon edustajien alustuksia ja puheenvuoroja siinä määrin, että sen jatkuva korostus ei voinut olla hämmentämättä muiden kirkkojen edustajia: tämän yhdenkö asian isäntämme haluaa kanssamme jakaa – ja juuri tässäkö, sen mukaan, kulminoituu kirkkojemme kutsu kaikille evankeliumin armon valoon?

Näin Inkerin kirkko käytti Petroskoissa tilaisuuttaan – ja oikeuttaan – tulla nähdyksi ja kuulluksi pienenä vähemmistökirkkona omassa maassaan sellaisena kuin se juuri nyt on. Kuva ei varmasti ole epätosi ja se päivittää suomalais-ugrilaisen kokoustradition kohtaamaan nykyisiä globaaleja haasteita niin luterilaisten kirkkojen kuin kirkkokuntien välillä.

Yhtä varmasti Petroskoissa saatu kuva Inkerin kirkosta on yksipuolinen eikä tee laajamittaista oikeutta kaikelle hyvälle, mitä kirkko Venäjällä on tehnyt ja tekee piskuisena luterilaisena kirkkona. Kokouksen jälkeen järjestetyissä seurakuntavierailuissa kokousväelle raottui elämänläheisempi näkymä kirkon elämään ruohonjuuritasolla.

Petroskoin XIII suomalais-ugrilainen pappeinkokous sai ikävän loppunäytöksen, kun kokouksen jälkeen kirkkomme ulkoasiain osastolla havaittiin, että kokouksesta jaettuja, Inkerin kirkon kuvaajan ottamia valokuvia on manipuloitu naispappien viran tunnuksia häivyttämällä.

Suomalaisten kokousvieraiden suuressa joukossa naispastoreita oli erityisen paljon: selkeimmät ja samalla kiistattomimmat manipulaatiotapaukset olivat kohdistuneet heihin.  Näin puututtiin heidän oikeuteensa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisina kuin he luterilaisen kirkkonsa vihkimyksen perusteella ovat – mutta ei ainoastaan heidän: samalla kajottiin koko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oikeuteen tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin se on.

Asian varmistuttua useiden tarkistusten jälkeen Suomen delegaation johtaja, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen toimi määrätietoisesti ja vastuullisella tavalla. Hän lähetti delegaation ja Pappisliiton matkaryhmän jäsenille asiaa koskevan kirjeen sekä sitä koskevan selvityspyynnön Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukaupille. Molemmissa kirjeissään hän jyrkästi tuomitsee totuuden vääristelyn.

Ei ainoastaan viimeinen sivu, vaan kokonainen luku Inkerin kirkon järjestämän XIII suomalais-ugrilaisen pappeinkokouksen ”kokousmuistiosta” on vielä kirjoittamatta. Vasta viimeisessä luvussa tarkemmin selviää, millaisia me kirkkoina olemme. Siinä meitä ei punnita kysymyksessä homoseksuaalisuudesta vaan totuudessa, Hengessä ja rakkaudessa.

Ari OjellAri Ojell
Ekumeenisten suhteiden ja teologian asiantuntija, ulkoasiain osasto
XIII suomalais-ugrilaisen pappeinkokouksen Suomen delegaation sihteeri

 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *