Oman elämänsä muukalaisia

Ovikello Auroran sairaalan sairaalapastorille.Edesmennyt ruotsalaiskirjailija Henning Mankell piti sairautensa aikana syöpäpäiväkirjaa. Kahdeksan kuukautta sairastettuaan hän kysyi: Olenko ylipäätään muuttunut? Vai olenko sama nyt kuin ennenkin? Mitä ihmisen identiteetille tapahtuu vaikean sairauden edessä?

Hän myös itse vastasi: ”Tällä hetkellä tuntuu luonnollisimmalta sanoa, että jokainen asia elämässäni näyttäytyy syövän asettamaa taustaa vasten. Kaikki mihin ryhdyn – tai en ryhdy – tasapainoilee kehossani piileskelevän syövän kanssa.”

Sairaus ja kuoleman todellisuuteen havahtuminen muuttavat vääjäämättä näkökulman elämään. Vakava sairastuminen ja pitkäaikainen sairaalahoito siirtävät ihmisen ”sairauden maahan”; toisenlaisen kulttuurin, kielen ja asenteiden keskelle. Ihmismielessä asuva muukalaisuuden, vierauden ja toiseuden tunne saa kasvupohjan, kun ihminen muuttuu oman elämänsä asiantuntijasta ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, subjektista objektiksi.

On luonnollista, että sairastuminen ja oman identiteetin muuttuminen herättää muukalaisuutta, erään toisen syöpäpotilaan sanoin: ”En elä enää minä, vaan sairaus minussa”. Sairastunut ihminen määritetään sairautensa kautta. Sairaalan käytävillä liikkuva saattaa kuulla puhuttavan potilaasta sairauden nimellä tai huoneen ja sänkypaikan numerolla.

Joutuminen hoidettavaksi, luopuminen koskemattomuudesta ja kaikesta omasta, riisutuksi tulemisen kokemus vaikuttaa niin, että ihminen alkaa kokea itsensä vieraana, outona ja muukalaisena ympäristölleen, mutta myös itselleen. Kokemusta voi vahvistaa lähellä olevien ihmisten vaikeus kohdata sairastunut kuten ennen.

Sairauden vaikutusten ulottuessa ajan ja paikan tajuun tai mielen ailahdellessa hoitojen myötä, muukalaisuuden tunne voi saada varsin konkreettisia muotoja.

Muukalaisuus on kohtaamisen ytimessä, kun sairaalasielunhoitajaa vastapäätä asettuu sairauden, outouden, vierauden maailmaan astunut henkilö. Vuorovaikutuksessa muukalaisen kanssa sairaalasielunhoitaja on samalla kasvokkain oman muukalaisuutensa sekä muukalaiselle annettujen roolien kanssa. Sairaalasielunhoitajana hän on seurakunnan lähettämä työntekijä hoitoyhteisön keskellä; seurakunnan työntekijänä vieraalla maaperällä, hoitolaitoksen työyhteisössä. Sairaalasielunhoitajalla ei ole sairaalassa virallista asemaa, eikä aina itsestään selvästi annettua luontevaa paikkaa hoitoyhteisön jäsenenä, vaan hän joutuu lunastamaan ja perustelemaan olemassaoloaan hoitoyhteisössä. Seurakunnassa puolestaan selektiivityöntekijä saatetaan nähdä jopa ulkopuolisena tai hänen odotetaan olevan lisäresurssi seurakunnan muihin tehtäviin, esim. kirkollisten toimitusten hoitoon.

Sairaalasielunhoidossa muukalaisuuden kokemus muukalaisia yhdistävänä tekijänä voidaan nähdä voimavarana, joka tulee ottaa käyttöön. Potilaan ja sairaalasielunhoitajan yksi yhteinen rajapinta nousee muukalaisuuden tunnistamisesta ja rohkeudesta asettua yhdessä löytöretkelle muukalaisuuden tilaan. Sairauden kokemus on jokaiselle aivan oma yksilöllinen tunne, johon vaikuttavat terveyden menetyksestä johtuva epävarmuus, osattomuus ja vieraus. Sairauden kokemusta sielunhoitaja voi vain harvoin jakaa, mutta hänellä on mahdollisuus tavoittaa siitä kumpuava muukalaisuuden tila.

Muukalaisuuden tila on jaettavissa muukalaisten kohdatessa. Kun tuo yhteinen kohtaamistaso löytyy, on mahdollista, että syntyy keskinäisen ymmärryksen oivallus. Sielunhoidollisen kohtaamisen onnistumisen avain piilee yhteisen muukalaisuuden kokemuksen jakamisessa.

Jussi K.K.Ollila
johtava sairaalapastori
Helsingin seurakuntayhtymä

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *