Onko minun arkeni uskontodialogia?

Kaksi lasta leikkii iloisesti syksyisessä lehtikasassa.
Kuva: Michael Morse / Pexels

”Mihin tällaisia dokumentteja tarvitaan? Eivätkö ihmiset osaa muuten kohdata toisiaan?”, kysyi Kirkko ja kaupunki -lehden toimittaja Hanna Antila minulta. Kysymys oli aika pysäyttävä, varsinkin haastattelun ensimmäisenä kysymyksenä. Niin tosiaan, onko toisen ihmisen kohtaaminen kunnioittavasti ja vieraanvaraisesti itsestäänselvyys vaiko ei? Miksi siihen tarvitsee erikseen opastaa?

Kysymys liittyi uutiseen siitä, että piispainkokous hyväksyi hiljattain dokumentin Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen. Tämän asiakirjan tarkoituksena on rohkaista ja innostaa seurakuntia sekä yksittäisiä kirkon jäseniä uskontojen väliseen kohtaamiseen. Tarkemmin asiakirjan sisältöön voi tutustua tässä uutisessa. Asiakirja julkaistaan Kirkon lähetystyön keskuksen seminaarin yhteydessä 19.11.2020.

Lähimmäisenrakkaus ja vieraanvaraisuus ovat vanhoja, kristillisiä hyveitä. Toki me kristityt noudatamme niitä. Silti monelle meistä on luontevinta hakeutua ennestään tuttujen, samanmielisten ihmisten seuraan. Monen meistä ystävä- ja tuttavapiiri koostuu sukulaisista, saman sosioekonomisen aseman ja kulttuurisen taustan omaavista ihmisistä. Rohkeutta ja rohkaisua tarvitaan siihen, että tämä piiri laajenisi.

Millainen ystävä ja naapuri olet?

Noin vuosi sitten julkaistun uutisen mukaan lähes jokaisella englantia äidinkielenään puhuvalla, Suomessa asuvalla on suomalaisia tuttavia tai ystäviä. Sen sijaan somalinkieltä puhuvista liki puolella ei ole yhtään suomenkielistä ystävää tai tuttavaa, vaikka maahanmuuttajaryhmistä heillä on paras suomenkielentaito. Uutinen on hätkähdyttävä: onko meihin noin hankala tutustua?

Luontevasti toiset uskonnot ja niitä edustavat ihmiset ovat tulleet osaksi omaa elinpiiriäni lasten kautta. Koulun ja harrastusten kautta lasten kaveripiiriin on luontevasti tullut erilaisista kulttuurisista taustoista tulevia lapsia. Arkisen kohtaamisen kysymykset ovat kovin konkreettisia: Mitä kaverille voi tarjota? Voidaanko yhdessä mennä uimahalliin?

Samaa luontevuutta tutustumiseen ja ystävystymiseen on aikuisten kesken hankala tavoittaa. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole.

Edustanko minä kristinuskoa?

Monen vähemmän aktiivisen seurakunnan jäsenen mielikuva kirkosta muodostuu pitkälti median välityksellä. Kirkkoa edustavat korkeassa asemassa olevat viranhaltijat tai muutaman aktiivisen maallikon kasvot. Uskontojen kohtaamisen kentällä voikin käydä niin, että sinä tai minä edustamme kristinuskoa! Siis koko globaalia kristinuskoa, ei vain omaa seurakuntaamme tai omaa kirkkoamme.

Näinhän käy jo nyt monen vähemmistöuskontoon kuuluvan kohdalla. Muiden uskontoperinteiden kohdalla yksittäinen muslimi tai hindu on suomalaiselle tuttavalleen se ainoa muslimi tai hindu, jonka hän tuntee. Niinpä mielikuva koko uskontoperinteestä muodostuu yhden ihmisen elämän, tekemisten ja sanomisten kautta.

Eri uskontojen kanssa tekemisissä oleminen aivan arkisen elämän tasolla haastaa siis pohtimaan, millaisen kuvan kristinuskosta joku toinen saa minun kauttani. Uskontodialogi ei merkitse oman kristillisen identiteetin sivuuttamista tai piilottamista, vaan päinvastoin. Antaahan Raamattu meille ohjeen: ”Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana” (1 Piet 3:15–16).

Kohtaamisen ennakkoehtoja

Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen -asiakirja haluaa omalta osaltaan myös ennen muuta kannustaa tutustumaan erilaista uskontoa tai maailmankatsomusta edustaviin ihmisiin. Jos toisiin uskontoihin tutustuu vain lukemalla kirjoista tai internetistä toisista uskonnoista, ollaan vielä aika kaukana yksittäisen ihmisen elämästä ja elämänkysymyksistä. Vai kuinka kattavasti Katekismus tai Raamattu kertoo siitä, millaista on elää kristittynä Suomessa 2000-luvulla?

Vanha, edelleen tarpeellinen periaate dialogiin on, että oman uskontoperinteen ihanteita tai parhaita puolia ei tule asettaa rinnakkain toisen uskonnon huonoimpien puolien kanssa. Jokaisesta uskonnosta löytyy sekä paljon hyvää että paljon kritisoitavaa. Tämä pätee myös kristinuskon ilmenemismuotoihin eri puolilla maailmaa.

Vierailimme hiljattain koulutusryhmän kanssa kolmen eri uskonnollisen yhteisön luona pääkaupunkiseudulla. Huomasimme, että oleellisinta oli tunne siitä, olenko tervetullut. Parhaiten viihdyimme siinä yhteisössä, jossa vastaanotto oli lämpimin ja vieraanvaraisin, vaikka lopulta yhteisen kielen puute teki sanallisesta kommunikoinnista hidasta, eivätkä kaikki kysymykset tulleet oikein ymmärretyiksi.

Kotimatkalla jäimme miettimään, mikä kirkkoon ja kristilliseen seurakuntaan tulevan ihmisen saa tuntemaan olonsa tervetulleeksi ja kotoisaksi. Mistä aloittaa keskustelu tulijan kanssa? Saako meihin tulla ihan vain tutustumaan ja katsomaan, mitä seurakunnassa tapahtuu?

Elina Hellqvist
Johtaja (vs.)
Kirkon lähetystyön keskus

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *