Pienistä, heikoista, jotain menettäneistä

Klaus Härön uusin elokuva Miekkailija (2015) sijoittuu 1950-luvun Viroon. Kuva: Making Movie.

Klaus Härön uusin elokuva Miekkailija (2015) sijoittuu 1950-luvun Viroon. Kuva: Making Movie.

Aprillipäivänä 1994 television “Tulevaisuuden tekijät” -sarjassa näytettiin lyhytelokuva Johannes 10–11 v. Tulevaisuuden tekijä opiskeli tuolloin ohjausta ja käsikirjoitusta Taideteollisessa korkeakoulussa, ja vastaisuudessa hän antaisi lapsille ja nuorille pääosan useissa töissään.

Ohjelma meni tuolloin itseltäni sivu suun. Sain ensikosketuksen Klaus Härön tuotantoon pitkän dokumentin kautta (Kolme toivetta, 2001). Siinä hän antoi äänen kolmelle leukemiaa sairastavalle lapselle. He avautuivat vaikeasta tilanteestaan häkellyttävän rehellisesti. Televisiosta onnistuin sitten tuoreeltaan taltioimaan dokumentin sympaattisesta elokuva-avustajasta (Statisti, 2003). Elokuviin hassahtaneesta, mutta vilpittömästä kaverista ei voinut olla pitämättä.

Kolmesta toiveesta käynnistyi ura, joka on säännöllisesti tuonut – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta – parittomina vuosina uuden näytelmäelokuvan televisioon tai teattereihin: Näkymätön Elina (2003), Äideistä parhain (2005), Uusi ihminen (2007), Postia pappi Jaakobille (2009), Dagmamman (2013) ja Miekkailija (2015). Tätä kirjoitettaessa eletään siis välivuotta, mutta ensi vuodeksi 2017 on luvassa uusi Härö.

Useat näistä töistä ovat kansainvälistä yhteistuotantoa. Työ etenkin pitkän linjan ruotsalaisen osaamisen kanssa on tuonut silmiinpistävää etua. Klaus Härö lieneekin tämän vuosituhannen palkituin suomalainen elokuvantekijä. Jo Kolme toivetta oli Berliinin elokuvajuhlilla lapsiraadin mieleen, ja esikoispitkä Näkymätön Elina teki vaikutuksen itseensä Ingmar Bergmaniin. Tämä ojensi hänelle vuonna 2004 nimeään kantavan palkinnon. Jokainen teatterilevitykseen tullut elokuva on sittemmin kartuttanut palkintokaappia.

Härön elokuvia leimaa huolellinen käsikirjoitus, taitava henkilöohjaus  ja kuvilla kertomisen taito. Epookki, yleensä sotien jälkeisten vuosikymmenten niukkuus, on kohdallaan. Ohjaaja ei ole Aki Kaurismäen tapainen auteur, mutta vastapainoksi hän saa tiiminsä pelaamaan poikkeuksellisen hyvin yhteen.

Kritiikkiäkin on tullut. Härö on kallellaan melodraamaan ja vetoaa mielellään tunteisiin. Äideistä parhain oli tässä suhteessa aivan tappiinsa viritetty. Miekkailijassa häiritsi läpinäkyvä Daavid vastaan Goljat -tilanne: altavastaajat käyvät sillassa mutta nousevat lopulta voittoon. Niin tyypillistä urheiluelokuvaa. Katsoja arvaa liian aikaisin kaiken jo moneen kertaan nähneensä. Kokonaisuudessaan Härön tuotanto on kuitenkin harvinaisen laadukasta työtä. Odotan varsinaisen täysosuman ja mestariteoksen olevan vasta tuloillaan.

Lapset ja heidän kaltaisensa ovat Härön elokuvien punainen lanka. Hän kunnioittaa lasten tapaa nähdä maailmaa ja antaa heidän kertoa itse oman tarinansa. Taustalla on kristillinen arvomaailma, mistä ohjaaja on julkisuudessa useasti ja avoimesti puhunut. Vakaumus näkyy myös Härön tavasta luottaa sovitukseen ja uuteen alkuun.

Jäsenkadosta hätääntynyt ja tilastoja tarkkaileva luterilainen kirkko tekisi viisaasti, jos malttaisi ottaa tästä oppia. Onko ainoa tie tulevaisuuteen keksiä sellaista tekemistä, mikä saa ihmiset taas pitämään kirkosta ja käymään sen tilaisuuksissa? En usko, että Härö tai kukaan muukaan vakavasti otettava elokuvantekijä perustaa taiteelliset valintansa sen varaan, miten saisi mahdollisimman paljon katsojia. On parempi luottaa perusasioihin, tehdä oma työ mahdollisimman hyvin ja ennen kaikkea toimia ihmisten kanssa.

Helsingin Sanomien kriitikko Arto Pajukallio on luonnehtinut Klaus Häröä osuvasti pienten, heikkojen ja jotain menettäneiden kuvaajaksi. Se ensi vuodeksi luvattu on jälleen epookkia ja kertoo Suomeen puuhatusta kuninkaasta, Hessenin prinssi Friedrich Karlista, jotain menettäneestä.

rehumakiPekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *