Seurakunnan juuret ovat kansainvälisyydessä – mutta osaammeko olla kansainvälisiä?

Kalastaja kokee verkkoja
Kuva: Fredrik Öhlander, Unsplash

Meitä muistutetaan välillä siitä, miten koko meidän kulttuurimme on erilaisten kansainvälisten vaikutteiden keitos: pitsat, kokikset, kiinalaiset ruoat ja banaanit olemme omaksuneet pöytiimme niin itsestään selvinä, että lapsemme tuskin tajuavat niihin sisältyvää kansainvälisyyttä. Kirkon elämässä toimii sama sanomaton itsestäänselvyys: leipä ja viini, sävelmät ja rukoukset ja itse Raamattu. Kaikessa olemme juurtuneita vahvasti sellaiseen, joka ei suikaan ole – kotoisesti väritettynäkään – syntynyt täällä Suomessa.

Arjessani olen yllättävänkin vähän konkreettisesti tekemisissä kansainvälisyyden kanssa – ruokavaliota, elokuvia ja musiikkia lukuun ottamatta. Työssä sitäkin enemmän ja juuri siksi olen tällaisiin tehtäviin hakeutunut. Kirkon kansainvälisyys on nuoresta asti ollut minulle selviö.

Lokakuu oli kirkon lähetystyön keskuksen (= kirkon ulkoasiain yksikkö, jolla on vastuullaan kirkon missioon liittyviä asioita)  vinkkelistä varsin vilkas. Ensin vietettiin ekumeenista lähetyspyhää ja juhlittiin Suomen lähetysneuvoston 100-vuotista historiaa. Sitten järjestimme missionaarisen symposiumin, vierailimme Viron ev.lut. kirkon lähetyskonferenssissa ja olimme mukana järjestämässä kirkkomme kansainvälisen työn verkostopäiviä. Vieläpä työtoverini ehtivät pohjoismaiseen missionaarisen ja ekumeenisen tutkimuksen seminaariin ja kansainväliseen uskontodialogi neuvotteluun, brittiläisen piispan vihkimiseen ja kirkkojen digitaalisen viestinnän kansainväliseen konferenssiin.

Tästä puuttuu vielä kaikki se työ, jota kirkkomme kansainvälisen työn sopimusjärjestöt ovat tehneet: kumppaneiden tukemista, työntekijöitten lähettämistä, vaikuttamista, kouluttamista, ihmishenkien pelastamista. Ystävyysseurakuntatyö, lähetystyö, Yhteisvastuukeräys, stipendiaatit, työntekijävierailut, nimikkolähetit, ekumeeniset rukouspäivät, Vastuuviikko – jatkanko? Kaikki niin tuttuja, mutta kuinka vaikeaa onkaan nähdä kokonaisuus.

Mitä ihmettä sitten on kirkon kansainvälisyys ja kansainvälinen osaaminen? Onko se kaikkea sitä, mikä tapahtuu jossain kaukana? Tätä olen kovastikin miettinyt pohtiessani kirkon ammattien ydinosaamista ja virkojen kelpoisuusehtoja. Turhan usein tapahtuu eräänlainen kahtiajako. Kirkon kansainvälisen työn sopimusjärjestöjen kautta tapahtuva toiminta ulkomailla kuvataan eri kohdassa, kuin vaikkapa monikulttuurinen työ seurakunnan alueella. Tai ekumeeniset oppineuvottelut kirkkojen välillä ja kirkkoliitoissa tuntuvat olevan kaukana niistä suhteista, joita meillä on oman seurakuntamme alueella toimiviin pieniin kristillisiin yhteisöihin. Kahtiajako on kuitenkin mielikuvakysymys. Oikeastihan kyse on samojen ilmiöiden jatkumosta. Siksi mielikuviin on syytä tarttua ja muokata niitä silloin, kun niistä on haittaa.

Kirkon juuret ovat kansainväliset. Universaali kirkko kantaa globaalia vastuuta. Kansainvälisyys ja siihen liittyvä osaaminen on enimmäkseen arkipäiväistä huomioonottamista ja oikeaa asennetta. Se, mitä jossain ison pöydän ääressä saadaan yhdessä sovittua, on monessakin kohtaa vaikuttanut siihen, millaiset suhteet meillä on tai voisi olla toisiin kristittyihin omalla paikkakunnallamme. Silloin, kun maailmanpolitiikkaan kytkeytyneet uskonnot ja uskonnolliset virtaukset puhuttavat ihmisiä kotona, voisi seurakuntamme kokemukset ja yhteydet maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon olla puhuttelevia. Suuret sfäärit ja monimutkaiset geopoliittiset yhteydet alkavat muuttua ihmisen kokoisiksi ja ihmisten tarinoiksi.

Siitähän kristinuskossakin pohjimmiltaan on kyse: yhteisestä Ihmisen tarinasta, jolle koko luomakunta odottaa hyvää loppua.

Vesa Häkkinen
koordinaattori, kirkon lähetystyön keskus

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *