”Suurempi kuin sydämeni
Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto
Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into,
ehdottomuus mieleni
– uskollisuus Jumalamme
kaikkea on suurempi.”
Vietin taannoin lokakuisena viikonloppuna omaa hiljaisuuden retriittiäni kaukana kaikesta, yksin meren rannalla. Seurana loimotti nuotio, joka paukkui ja räiskyi lämpötilan laskiessa pakkasrajan tuntumaan. Siinä istuessani makuupussissa ja lämmittäessäni ulkoilmaa ruokkimalla ahnasta nuotiota pitkin yötä tein tutkimusmatkaa itseeni. Keiden kanssa ja mihin suuntaan oma polkuni on avautumassa?
”Yhtä pyydän, Vapahtaja,
tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka,
askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan
polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto
meissä tänään tapahtuu?”
Sielunhoitajan mielen melukylä
Huomaan käyväni tällä hetkellä läpi jonkinlaista ammatti-identiteettiin liittyvää prosessia. Sitä varmaan vahvistaa erikoistumiskoulutukseeni liittyvä sukupuutyöskentely, jossa käyn läpi omaa psykologista sukupuutani ja jonka myötä teen tutkimusmatkaa omaan itseeni. Kuka minä olen ja miten menneisyyteni vaikuttaa siihen millainen ihminen minusta on tullut? Ja miten se millainen olen ihmisenä vaikuttaa siihen, miten työssäni asetun toisten ihmisten rinnalle?
Ajatuksenani on kirjoittaa jotakin siitä, millaista on työskennellä oman mukavuusalueen äärirajoilla tai ulkopuolella, keskeneräisyyden ja kärsimyksen äärellä. Siitä kuinka haen omaa paikkaani työyhteisössä, hoitokulttuurissa ja siellä potilassänkyjen äärellä.
”Anna, Kristus, rohkeutta
mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne,
vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun,
vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä
uskollinen olemaan.”
Tiedätkö keitä mukanasi kannat?
Työssä jossa tunteet ovat suuressa roolissa, tarvitaan erityisiä työkaluja. Mutta kuinka huolehtia siitä, että nämä työkalut pysyvät kunnossa seuraavat parikymmentä vuotta?
Miten pystyisin kohtaamaan ihmisten hätää ja kärsimystä mahdollisimman aidosti ja samalla suojaamaan itseäni? Suru koskettaa auttajaakin silloin, kun kohtaaminen on aitoa ja voi kokea sen tunteen, että on voinut edes hetken kantaa toisen taakkaa, kulkea kappaleen matkaa vierellä. Työmme imu perustuu tälle auttamiskokemukselle, mutta siitä voi muodostua myös auttajalle sudenkuoppa.
Sielunhoitajan ”minuus” on kohtaamisen tärkein työväline. Miksi näin? Tie toisen kohtaamiseen käy oman minuuden kautta. Kaikissa kohtaamisissa sielunhoitajan mieli, eli omat tunteet ja ajatukset aktivoituvat. Me kannamme mukanamme koko elämän historiaa ja sen mukana kaikkea kohtaamaamme – ihmisiä, tapahtumia. Ja siksi yhden potilaan kohtaamisessa paikalla ei ole vain yksi potilas, vaan välissä voi seikkailla suuri joukko henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet siihen millainen hänestä ja minusta on tullut. Ellei tuota oman mielen väkeä tiedosta, se saa vallan ja johtaa helposti oletuksiin ja johtopäätöksiin toisesta ihmisestä, joita oma mieli tuottaa. Tämä estää kuulemisen ja pysähtymisen läsnäoloon toisen vierelle.
Mielen väen tiedostaminen on myös jaksamisen kysymys. Potilaan suru ja kärsimys eivät yksin sielunhoitajaa väsytä ja polta loppuun. Sen tekee juuri tämä mielen väki, joka aktivoituu. Toisen suru aktivoi omaa koettua ja tiedostamatonta surua. Tällöin rajat oman itsen ja potilaan välillä katoavat. Sielunhoitaja ottaa toisen kärsimyksen itselleen ratkaistavaksi, koska ei ole kohdannut omaa kärsimystään sisimmässään. Tai vihaa kohdatessaan puolustautuu, pakenee tai muutoin välttelee potilaan tai työtoverin kohtaamista. Siksi on tärkeää olla tietoinen ja tunnistaa, mitkä asiat toisen surussa herättävät ja koskettavat.
Kuitenkin – olen kokenut, että aidoimmat ja merkittävimmät kohtaamiset ovat syntyneet siellä, jossa olen joutunut astumaan ulos omalta mukavuusalueeltani, niissä tilanteissa, joissa tunnen suurinta riittämättömyyden tunnetta ja omat ajattelumallini tulevat haastetuksi. Samalla sitä joutuu myös kohtaamaan oman avuttomuuden tunteen.
Mutta mistä kummasta sitten nousee kuvitelma, että kaikkiin pyyntöihin ja kyselyihin tulee vastata myöntävästi. Se on mahdoton yhtälö, koska vastaamalla ”kyllä” kaikkiin pyyntöihin hyppään suon silmään. Kummitteleeko kaiken taustalla tarve saada hyväksyntää itselleni tai työlleni? Onko se oman paikan hakemista vieraassa työyhteisössä? Kysymys syvimmiltään on hylätyksi tulemisen pelosta.
”Liian suurten odotusten,
vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna,
lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen,
valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja,
kutsut kesken taistelun.”
Samaan suuntaan katsominen
Onnistuessaan sielunhoito on kuin istuisi asiakkaan kanssa yhdessä nuotiolla. Välissä on savuverho, joka luo turvallista etäisyyttä puolin ja toisin, mutta ei aseta esteitä toisen kuuntelemiselle tai samalle taajuustasolle asettumiselle. Sielunhoidon yhtenä tavoitteena on uusien merkityssisältöjen rakentuminen.
Tunnen itseni monin tavoin etuoikeutetuksi tässä työssä. Saan tavata näillä nuotiopaikoilla upeita ihmisiä ja pääsen osaksi heidän elämäntarinoitaan. Uskon myös vahvasti siihen, että jokainen kohtaaminen jättää minuun jonkinlaisen jäljen. Jäljen tai kokemuksen, jota en voi kirjoista opetella.
Maarit Kolsi
sairaalapastori
Oivallista Maarit. Sairaalasielunhoitaja on myös sielun lepuuttaja. Vesilläliikkujat tietävät että lepuuttaja (fendari) on veneen ja laiturin väliin tuleva pehmuste. Rajapinnassa pehmentämässä kolahduksia, ottamassa vastaan siellä missä elämä lyö. Lepuuttaja kyllä kuluu täyttäessään tehtäväänsä,ja sen on myös oltava huolella solmittu ettei se myrskyissä irtoa. Loppuun kulunut lepuuttaja ei auta mitään, ei edes itseänsä. Kirkkolaivalla on kippari ja miehistö sitä varten että myös laidalla olevista lepuuttajista kannetaan huolta.