Synodaaliterveisiä Kuopiosta!

Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa keräännyttiin ryhmäkuvaan. Kuvaa ottamassa piispa Jari Jolkkonen. (Kuva: Timo Hartikainen)

Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa kokoonnuttiin ryhmäkuvaan. Kuvaa ottamassa piispa Jari Jolkkonen. (Kuva: Timo Hartikainen)

Miksi ihmisestä ei näy, että usko tekee hänelle hyvää, ihmetteli toimittaja Anna-Stina Nykänen Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa.

Kuopiossa synodaalikokoukseen tultiin mustassa puvussa, kuten oli neuvottu. Piispa Jari Jolkkonen muistutti kuitenkin avaussanoissaan Paavalin pukukoodista: ”Pukeutukaa sydämelliseen armahtavaisuuteen” (Kol. 2:12). Ollaan koolla kollegiaalisessa hengessä toisiamme tukien.

Kirkko näkyy

Kokouksen pääluennossa professori Gordon W. Lathrop palautti mieleen luterilaisen käsityksen kirkosta. Kirkko ei ole oppien kokoelma tai jonkin abstrakti näkymätön olio, vaan se on koolle tulleiden ihmisten yhteisö, congregatio tai Versammlung.

Niinpä liturgia eli yhteinen jumalanpalvelus luo kirkon. Asian voi sanoa toisinkin: ei ole kirkkoa ilman jumalanpalvelusta. Lutherille kirkon tuntomerkit olivat liturgisia, Lathrop muistutti.

”Tässä luterilainen peruste seurakuntalaisia osallistavaan jumalanpalvelukseen”, totesi eräs pappi käytäväpuheissa. Jos pappi messuaa yksin eikä kukaan ole hengessä mukana, kyse ei ole kirkosta ja jumalanpalveluksesta, vaan papin yksityisestä hengellisyyden harjoittamisesta, jota hereillä pysyvät seuraavat sivusta.

Vain komitea saa uudistaa jumalanpalvelusta?

Liturgisesta kielestä puhunut professori Gail Ramsaw rohkaisi puhumaan rikkaasti ja raikkaasti. Messu ei ole sisälukuharjoitus. Sen kielen täytyy olla raamatullista, teologista, metaforista ja inklusiivista, se ei saa sulkea mitään sukupuolta tai ihmisjoukkoa ulkopuolelleen.

Saarnaa tietenkin voi elävöittää, moni pappi mietti, mutta entä muuta liturgiaa? Eikö käsikirjakomitea ole etukäteen määrännyt, minkälaisin sanoin vaikkapa ehtoollisliturgiaa vietetään?

Ramsaw’n mukaan kukin sukupolvi kyllä luo oman liturgisen kielensä. Missä määrin tämä periaate antaa luvan myös paikalliselle uuden kielen luomiselle? Uudistuuko liturgia ylärakenteista vai paikallistasolta käsin? Tämän Ramsaw jätti avoimeksi.

Piispat päkisevät naama punaisena

Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen kertoi raikkaasti löytämästään luterilaisesta identiteetistä. Hän oli ylpeä luterilaisesta hyvinvointivaltion ideasta, runsaasta virsilaulusta ja kielen arvostamisesta.

Mutta pyyhkeitäkin saatiin. Maallistumista korostetaan Nykäsen mielestä aivan liikaa kirkossakin. Kirkossa käyminen ei kerro koko totuutta ihmisestä. Tärkeää on, että luterilainen eetos toteutuu ihmisten arjessa ja työssä.

Professori Lathrop tosin esitti luennossaan päinvastaisen ajatuksen: kirkko on nimenomaan hengellistä koolle tulemista liturgian merkeissä.

Nykänen jatkoi pyyhkeiden jakamista. Vaikka luterilaisuus arvostaa kielen merkitystä ja uskon ymmärrettävyyttä, se ei aina näy kirkon elämässä. Saarnat ovat usein alkeellista aineenkirjoitustasoa. Piispat istuvat hiljaa ja päkistävät sitten vaivoin saadakseen yhden täydellisen lauseen aikaseksi.

Miksi ihmisestä ei näy se, että usko tekee ihmisille hyvää, Nykänen ihmetteli. Kirkkoon tarvitaan enemmän iloa ja myönteisyyttä. Ihmisiä täytyy kannustaa ja rohkaista.

Nykäsen kärjistykset naurattivat monia. Juuri näin! Jotkut taas puistelivat päätään, ei kirkko näin yksi-ilmeinen yhteisö ole. Ei kirkko eivätkä piispat ole vain sitä, miltä piispat ja kirkolliset puheenaiheen näyttävät julkisuudessa. Paikallisseurakuntien elämä on aivan toista.

Ihmisiä myytävänä

Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon piispa Munib Yonan kertasi luterilaista vanhurskauttamisoppia. Sanoma pelastuksesta yksin Kristuksen armon kautta torjuu kaiken sokeaa kuuliaisuutta vaativan uskonnollisuuden ja menestysteologian, joka Yonanin mukaan valtaa alaa Suomessakin.

Piispa otti esiin monia ihmiskaupan muotoja: lapsityövoima, lapsiavioliitot, lapsisotilaat, ihmissalakuljetus ja työläisten riisto, joka ole mitään muuta kuin orjuutta.

Pakolaisetkin nähdään usein poliittisena kauppatavarana. Kuinka usein kuulemmekaan pakolaislaumoista tai aalloista. Eivät he ole aaltoja, vaan ihmisiä, perheitä, äitejä ja isiä, meidän sisariamme ja veljiämme.

Luomakuntakaan ei ole myytävänä, Yonan varoitti. Siksi kirkon on puhuttava selkeästi ja profeetallisesti ilmastonmuutoksesta. Ensimmäinen uskonkappale velvoittaa meitä siihen.

Miksi kirkot kasvavat?

Kirkon ulkoasianneuvoston johtaja Kimmo Kääriäisellä oli hyviä uutisia. Kristittyjen määrä kasvaa kohisten, joskin lähinnä eteläisellä pallonpuoliskolla ja Aasiassa. Ne kirkot kasvavat, joissa

  • puhutaan rakastavasta Jumalasta ja näytetään ihmisille, että heistä välitetään. Missio on holistista, autetaan koko ihmistä ja pyritään vaikuttamaan myös yhteiskunnan rakenteisiin.
  • kirkkoa pidetään luotettavana yhteiskunnallisena toimijana.
  • korostetaan Raamatun arvovaltaa. Tosin etelän kirkoissa Raamattua tulkitaan usein aika eri tavalla kuin täällä pohjoisessa. Silti Kääriäinen varoittaa, ettei meidän länsimaisten kristittyjen pidä neuvoa etelän kristittyjä siinä, miten heidän on tulkittava Raamattua heidän kontekstissaan. He tekevät sen itse ja sillä tavalla kuin se on heille mahdollista.
  • evankelioidaan rohkeasti ja yleistä pappeutta toteutetaan innokkaasti.
  • teologia on kontekstuaalista eli se nousee ihmisten elämänkokemuksista. Kontekstuaalinen teologia näkyy selvästi jumalanpalveluksessa ja musiikissa.
  •  jumalanpalvelus on aidosti seurakuntaelämän keskus.
  • kristittyjen yhteisöllisyys on vahvaa. Tätä tietenkin tukee seurakuntien pieni koko.
  • kodit tukevat seurakuntien tavoitteita. Vanhemmat näkevät vastuunsa ja vaalivat lasten kristillistä kotikasvatusta.
  • maallikkojen osaamista ja vapaaehtoistyötä hyödynnetään.

Papisto kuunteli tarkasti Kääriäisen reseptiä kirkon kasvusta. Kaikkea ei tietenkään voida soveltaa suomalaiseen kontekstiin.

Sekasorto teatterissa

Sitten uutisen loppukevennys. Kuopion hiippakunnan synodaalikokous pidettiin Kuopion kaupunginteatterissa.

Tästä tulee mieleen muuan kommellus eräässä papiston kokouksessa. Sen teemajakeeksi valittiin Apostolien tekojen jae 20:32: ”Jätän teidät nyt Jumalan armon haltuun”. Pappeja haluttiin rohkaista tällä Paavalin jäähyväissanalla.

Painovirhepaholainen iski kuitenkin viestintäosastolle. Luku 20 vaihtui vahingossa luvuksi 19. Niinpä papiston kokouksen kutsukirjeissä ja lehdistötiedotteissa luki näin:

”Teatterissa vallitsi täysi sekasorto. Toiset huusivat sitä, toiset tätä, eivätkä useimmat edes tienneet, miksi oli kokoonnuttu”.

Kari Kuula
Kappalainen
Kuopion Puijon seurakunta

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *