Tarinoita havahtumisesta

Juho Kuosmasen Hymyilevä mies kertoo tarinan nyrkkeilijä Olli Mäestä (Jarkko Lahti). (Kuva: Kuokkasen Kuvaamo, Elokuvayhtiö Aamu 2016)

“Elämä on salaisuus — tarvitaan heräämistä ja silloin oivallatte äkisti, ettei todellisuus ole ongelmallinen, te itse olette ongelma.”
– Anthony de Mello: Havahtuminen

Ensimmäisessä kuviin avautuu valtava kaivosalue. Ymmärtää että ollaan tekemisissä jättimäisten ongelmien kanssa. Toisen avaus on enemmän ihmisen kokoinen: vietetään perhejuhlia, nauretaan ja hassutellaan, rakastutaan. Ensimmäinen lähestyy poliittista trilleriä, toinen kuuluu nyrkkeilyelokuvien genreen. Mittakaava ja lajityyppi poikkeavat toisistaan, mutta tarinoiden edetessä huomaa elokuvilla olevan paljon yhteistä. Molemmat perustuvat tukevasti tositapahtumiin ja ihmisiin oikeilla nimillään.

Aleksi Salmenperän Jättiläinen (ensi-ilta 22.1.2016) kertoo Sotkamon nikkelikaivoksen surullisen tarinan. Asiaa tarkastellaan aloittelevan ympäristötarkastajan (Joonas Saartamo) näkövinkkelistä. Kaivoksen lupa-asioihin perehtyessä ja asuntovelkaa murehtiessa hänelle selviää pelin henki: päätökset on junailtu valmiiksi tuolla jossakin, epämääräisissä hyväveliverkostoissa.

Juho Kuosmasen Hymyilevä mies ehdittiin palkita keväällä Cannesissa, joten odotukset nousivat korkealle elokuvan päästessä ensi-iltaan 2.9.2016. Sympaattinen, mustavalkofilmille kuvattu tarina vie 1960-luvun alkuun. Lahjakas Olli Mäki (Jarkko Lahti) oli sekä amatöörinä että ammattilaisena sarjansa Euroopan mestari. Hätäisesti Olympiastadionille järjestetty MM-ottelu päättyi kuitenkin tyrmäystappion. Elokuvan kansainväliseen levitykseen tarkoitettu nimi on hieno ja tiettävästi peräisin nyrkkeilijältä itseltään: The Happiest Day in the Life of Olli Mäki. Hän piti tappioon päätynyttä päivää elämänsä onnellisimpana. Katsojan tehtäväksi jää selvittää miksi.

Molemmat elokuvat valottavat pienen ihmisen havahtumista tilanteessa, jossa elämänhallinta on ajautumassa ulkopuolisille.  Elämä on rimpuiltava takaisin omiin käsiin. Vastavoimana Hymyilevässä miehessä on ammattilaistallin perustanut Elis Ask (Eero Milonoff), jolla on unelma amerikkalaistyyppisestä urheiluviihteestä. Promoottorilla on kiire järjestää “kaikkien aikojen suomalaisottelu”, suojatin on vain pudotettava painoaan itselleen outoon, kevyempään sarjaan. Jättiläisen ketku on Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä (Jani Volanen). Hänelläkin oli unelma ja kova kiire. Nikkelin rikastamiseen valittiin taloudellinen mutta riskeille altis menetelmä.

Ympäristöasiantuntija (Joonas Saartamo) luovii eettisen vastuun ja lyhytnäköisen hyödyntavoittelun välillä. (Kuva: Helsinki-filmi)

Vapauttavana piirteenä kummassakin vastapelurissa on tietty sympaattisuus. Eivät he ihmispetoja ole. Velkaisella promoottorilla on vaimo ja pieniä lapsia, ja ikäviä velkojia. Pekka Perä on sinnikäs, asiaansa uskova ja aikaansaava johtaja. Oikeasti tympeä on taustalla lankoja nykivä epämääräinen metsästysseura. Trillerin piirteitä elokuva saa, kun ympäristötarkastaja ajetaan yksinäiseksi passimieheksi “tuohon suuntaan”. Tässä kohden tekijät pystyvät luomaan uhkan ilmapiirin ilman vakioratkaisuja, sellaisia kuin harhalaukaukset tai takaa-ajot.

Ympäristötarkastaja havahtuu tilanteessa, jossa hänelle tehdään liian hyvä tarjous. Eettiseen vastuun otettuaan hänelle selviää, mitä on tehtävä: ensiksi on mentävä poliisin pakeille. Elokuva avautuu huonon hallinnon, epämääräisen päätöksenteon ja lyhytnäköisen hyödyntavoittelun teräväksi analyysiksi.

Viimeksi mainittua kritisoi myös Hymyilevä mies, mutta päähenkilö on niin sopivalla tavalla velmu, ettei hänestä saa uhria edes tyrmättynä. Olli Mäen protesti oli yksinkertaisesti kieltäytyä siitä roolista, mikä hänelle oli kaikkien aikojen suomalaisottelussa varattu. Vilpittömän tositarinan sanoma on yhä ajankohtainen: elämässä on tärkeimpiäkin asioita kuin rahan voimalla käyvä urheiluviihde.

Kun Hymyilevän mies ei alun perinkään ollut kovin innokas väärään roolin, Jättiläisen havahtumista voi tietyin varauksin verrata raamatulliseen metanoiaan, parannuksen tekoon tai kääntymiseen. Päähenkilö joutuu eettisten valintojen eteen, suuntaa on vaihdettava.

Kahden erinomaisen havahtumistarinan rinnalle on syytä tuoda kolmas, oman analyysinsä ansaitseva kotimainen elokuva, Saara Cantellin Tulen morsian (ensi-ilta 9.9.2016). Siinä tapahtuu kaikkein radikaalein havahtuminen, kun päähenkilö ymmärtää vastuun tekemisistään kaikkein rankimman kautta. Elokuvassa viitataan hienolla tavalla myös sovituksen todellisuuteen, mitä ilman ei voi ajatella evankeliumikertomusten kutsua metanoiaan, uskonnolliseen kääntymiseen ja uuden tien valitsemiseen. Cantellin elokuvaan on syytä vielä palata.

Pekka Rehumäki
pappi ja cinefiili

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *