Teille on asetettu fyysinen lähestymiskielto!

Kuva: Helmi Myller

Fokuksena ihminen

Muistan sen hetken, kun päätin lähteä opiskelemaan sosiaalialaa yhdistettynä seurakunnan työhön. Ennen hakua pohdin asiaa monesta näkökulmasta. Mikä tässä minua houkuttaa? Mitä toivon työltä? Mitä vahvuuksia minulla on tähän työhön? Seurakuntatyön opinnoissa fokuksessa on vahvasti ihminen ja ihmisen tukeminen – monessa kasvun vaiheessa. 

Lähestymiskielto

Oikeudellisessa mielessä lähestymiskielto on rankka nimike, mutta kevennettynä se sopii mielestäni myös tähän yhteyteen. Nimittäin 13.3.2020 kaikki muuttui. Yhtäkkiä seurakunnan työntekijät olivat tilanteessa, jossa työaloja oli rikottava seurakuntalaisten ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi. Jokaisen työalan piti olla avoin muokkautumaan. Millä tavoin voisimme pysyä fyysisesti etäällä ihmisistä ja kuitenkin pitää heidät lähellä? Oli toimittava ja uskallettava luottaa siihen, että työyhteisö kantaa. 

Mihin pystynkään? 

Halusin saada tartuntapintaa ja kokemustietoa poikkeustilan tunnemaailmasta. Sain haastatella kahta pyynnöstään anonyyminä pysyvää seurakunnan työntekijää, joista molempien työtehtäviä poikkeustila oli muokannut. He kertoivat, kuinka lastenohjaajasta tuli hetkessä somevideoita kuvaava nettiviihdyttäjä, joka esiintyy yksin videokameralle. Kun hän toimi itsekseen, tuli mukaan myös itsekritiikin tunteet. Omaa työtä joutui jälkikäteen katselemaan ja pohtimaan, lähettääkö sen muiden katseltavaksi. Toinen haastateltava oli diakoni, joka oli myös täysin uudessa tilanteessa. Tilanteessa, jossa joutuu pohtimaan, kuinka toimia mahdollisimman vähällä fyysisellä ihmiskontaktilla. Kumpikin haastateltava pohti paljon tietenkin myös seurakuntalaisten tarvetta ja tätä yhteistä poikkeustilaa. Olen seurannut ihaillen eri työntekijöiden kekseliäisyyttä poikkeustilan aikana. 

Seurakuntalaisten hyvinvoinnin herättämän huolen lisäksi työntekijöiden huoli omasta perheestä on voimakas. Kuinka he voivat? Kuinka jaksaisimme tukea myös heitä? On etäkoulua, kotiutettuja päiväkotilaisia, syntyneitä lapsenlapsia – omakin jaksaminen ja epätietoisuus siitä, koska tämä loppuu. Mitä tapahtuu syksyllä? Onko silloin leirejä riparilaisille ja varhaiskasvatusikäisille vai kenties vain toisille? Työntekijät kulkevat seurakuntalaisten tukipilareina. Silti kriisin keskellä – jos joskus – on muistettava oma inhimillisyys. Diakonihaastateltavani sanoi hienosti, että tässä tilanteessa on myös työntekijänä pidettävä rima siinä kohdassa, että siitä jaksaa mennä yli. Nyt ei ole aika luoda suuria tavoitteita ja ylimääräisiä haasteita. 

Ja nyt sen huomasin. Opinnoissani on puhuttu paljon kehittymissuunnasta: työaloja rikkovasta kirkosta. Yhtäkkiä se muodostui! Kyseessä on poikkeustila ja useita seurakunnan toimintoja lopetettu, mutta siitä huolimatta kuuntelen näitä onnistumistarinoita ilolla. Olipa työntekijä erikoistunut mihin tahansa ikäluokkaan, kaikkien alaa on edelleen ihminen. Minun kirkkoni, meidän kirkkomme. Jäykäksi nimetty ja kaavoihin kangistuneeksi puhuttu kirkko onkin muokkautuva, yli rajojen liikkuva ja yhteishenkeä puhkuva yhteisö. 

Pääasia on selvitä hengissä. Seurakunnat ovat pitkään joutuneet pohtimaan, miten laajentaa toimintaa niin, että yhä useampi osallistuisi seurakunnan toimintaan. 

Kun poikkeustila on ohi, uskon, että etäyhteydenpidon jälkeiset fyysiset tapaamiset täyttyvät riemusta, kokemuksista ja vahvasta yhteydestä.  

Aloituskuvassani näette puron, joka kulkee pimeään. Kuvasta emme sitä näe, mutta puro jatkuu kyllä – luottaen ja rukoillen eteenpäin kulkien. Tässä kuva, puron toiselta puolelta. 

Kuva, joka sisältää kohteen ulko, ruoho, luonto, vihreä

Kuvaus luotu automaattisesti
Kuva: Helmi Myller

Helmi Myller 
Sosionomi-kirkon varhaiskasvatus -opiskelija 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *