Terveisiä Turun junasta: kirja-arvio

turkuTerveisiä junasta! Olen pukeutunut arktisiin oloihin, Tampereella ihmiset liikkuivat hellemekoissa. Turussa kohdataan arvatenkin nenät palaneina palmujen katveessa.

Lukuelämyksen on tarjonnut tälle matkalle Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomus 2015. Tartuin teokseen kieltämättä lähinnä pakon edessä. Vastuu 39 äänestäjälleni painaa harteilla. Olette äänestäneet minut lukemaan näitä puolestanne. Ja minähän luen.

Vuosikertomuksen puisevan rakenteen puristuksesta alkaa sinnikkäälle lukijalle avautua kirkollisen hallintohimmelin uskomattoman monimutkaiset kuviot. Järkälemäisen hallinnon vuoden toiminnan esittely sisältää niin moneen suuntaan haarautuvaa juonenkäännettä, että on valittava mihin keskittyy.

Yksi keskeinen teema on turvapaikanhakijat. Asia nousee esille niin ajankohtaisissa teemoissa kuin lähes kaikkien hiippakuntien toimintakertomuksissa. Oma toimintakertomukseni syyskuulta 2015 näyttäisi erilaiselta jos sellaisen kirjoittaisin.

En muista yleiskirjeen 16/2015 hyviä ohjeita ja neuvoja enkä mitään muitakaan hyviä ohjeita ja neuvoja, joita sähköpostiini syksyllä paukkui kirkko-organisaation eri oksilta. Muistan etsineeni kuumeisesti ajoneuvoyhdistelmiä paku+peräkärry. Soittelin joka toinen päivä Markulle, joka uskollisesti kuskasi roinaa vastaanottokeskuksiin ja hätämajoitusyksiköihin, joita tuntui nousevan kuin sieniä sateella.

Muistan ihmisiä, jotka veivät vilttejä ja takkeja ja teetä poliisilaitoksen edessä yöllä jonottaneille miehille, naisille, lapsille. Ja ne lukemattomat ihmiset, jotka lajittelivat kuukausitolkulla tavaraa, joka oli tuotu lahjoituksina seurakunnan eri tiloihin. Ja ne lukemattomat muut ihmiset, joihin tutustuin, ihastuin ja joiden tinkimätöntä työskentelyä omissa rooleissaan ihailen ja kunnioitan.

Alkuvaiheessa tehtiin nopeasti, seuraavia siirtoja ei ehditty miettiä, asioita hoidettiin siinä järjestyksessä, kun ne tulivat eteen. Aina löytyivät oikeat ihmiset oikeaan aikaan. Se oli ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. ”Ihmiset” pitää sisällään myös irakilaisia, afganistanilaisia, somalialaisia ihmisiä.

Se, minkä koin tärkeäksi, oli virallisten puhuvien päiden (piispat, kansliapäällikkö, muut merkittävillä titteleillä varustetut kirkon viralliset ihmiset) väkevä asettuminen turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksien puolelle. Sen sijaan sähköpostiin kilahtava tsemppimeili toi lähinnä mieleen Saikkua, kiitos! -komedianäytelmän. Siinä ison sairaalan iso lääkäri ojentaa kätensä alaviistoon Pihtiputaan kunnanlääkärille ja kommentoi: ”Te teette hei tosi hyvää työtä siellä ruohonjuuritasolla”. Ymmärrän hyvän tahdon elkeen, mutta ainakaan minun kohdallani se ei oikein toiminut.

Yksinkertaiselle lukijalle hiukan vaikeaksi saattaa osoittautua ymmärtää kirkkohallituksen strategiaa, joka on hyväksytty kirkkohallituksen täysistunnoissa 20.1.2015. Siellä nimittäin strategisina painopisteinä on mm. Kohtaaminen koskettaa ja Rakastamme lähimmäistä.

Ensimmäistä on avattu näin: Keräämme järjestelmällisesti palautetta suunnitelmistamme ja työstämme. Vahvistamme kirkon eri toimijoiden keskinäistä yhteistyötä ja selkeytämme työnjakoa. Jos oikein ymmärrän, tämä merkitsee siis niiden kohtaamisten merkityksellisyyttä, jotka tapahtuvat esimerkiksi kirkkohallituksen erilaisten työrukkasten puitteissa? Koska eihän kirkkohallitukselle ole, eikä voikaan olla, suoraa kontaktia seurakuntaan. Vai mitä muuta tämä voisi tarkoittaa? Kohtaaminenhan on kahden ihmisen välinen tapahtuma ja koskettaminen on fyysinen tai henkinen tapahtuma. On vaikea ajatella, että ainakaan omasta suustani kuulisin tulevan sellaisen lauseen, että ”kohtasin kirkkohallituksen ja se oli todella koskettava kohtaaminen”.

Toinen kohta on avattu seuraavasti: Edistämme heikoimmassa asemassa olevien ja kestävän kehityksen puolesta tehtävää työtä kirkossa. Edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten virasto voi rakastaa lähimmäistä. Rakkaus lähimmäistä kohtaan ilmenee minun maailmassani siinä, miten kaksi (tai useampi) ihmistä ovat toistensa kanssa suhteessa. Strategiset painopisteet eivät siis näiltä osin ihan avaudu.

Kiitän kuitenkin painopistettä otsikolla Arvostamme jäsenyyttä, sillä sen alla on maininta, jossa pyritään selvittämään keinoja helpottaa kirkkoon liittymistä ja vahvistaa osallisuuden toteutumista kirkossa. Silti vielä jää kysymys ilmaan, mihin viitataan, kun puhutaan ”kirkosta”.

Yleisvaikutelma tästä suurteoksesta on minulla se, että kokonaiskirkollisella tasolla on vähän hakusalla oma suunta. Sen sijaan kirkkohallituksen lukemattomilla eri osastoilla on jo vähän enemmän ja erityisesti hiippakunnissa hyvinkin paljon oma tehtävä selvillä. Mitä konkreettisemmalle tasolle tullaan, sitä miellyttävämmäksi käy lukeminen.

Suosittelen teosta niille, jotka ovat jotenkin outoja.

Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomus 2015 löydettävissä Sakastista
Helena bloggaa kirkolliskokouksesta: Juna Turkuun

paalanneHelena Paalanne
kirkolliskokousedustaja
Oulun hiippakunta