Tutkimus on viestintää ja vaikuttamista

Tarvitseeko poliittinen päätöksenteko tieteellistä tutkimusta? Tietenkin, jos ajatellaan päätöksenteon edellyttävän laajaa tietopohjaa päätöksenteon kohteena olevasta asiasta. Ilmasto- ja ympäristöpolitiikassa tätä ajatusta on vaikea kyseenalaistaa. Toisin kävi äskettäin tiedustelulakeja uudistettaessa. Lait vedettiin pois eduskunnan käsittelystä, kun perustuslakiin vedonneet oikeustieteen professorit kritisoivat lakien puutteellista valmistelutapaa eri foorumeilla. Professorit saivat lopulta kantansa perille, mutta sillä seurauksella, että sisäministeri moitti heitä Twitterin hyödyntämisestä asian viestimisessä ja puolustusministeri haukkui asiantuntijoita ”perustuslakitalebaneiksi”. Asiantuntijoiden avoin viestintä ja poliittisuus olivat siis liikaa poliitikoille. Tapaus osoitti samalla, että vaikuttaminen ja viestintä ovat väistämätön osa tieteellistä asiantuntijuutta – eikä politiikastakaan oikein päästä eroon, kun puntaroidaan lakeja, jotka vaikuttavat ihmisten elämään.

Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa ja lisätä ymmärrystä ympärillämme olevista ilmiöistä. Sen yhtenä tehtävänä on palvella kehittämistoimintaa ja poliittista päätöksentekoa, mutta sillä on velvollisuus myös tarvittaessa kyseenalaistaa ja kiistauttaa totuuksia, joita julkisuudessa esiintyy. Tiedustelulainsäädännön ristiriita perustuslain kanssa on yksi esimerkki. Tuodessaan esiin yhteiskunnallista eriarvoisuutta tai muuten vahingollisia asenteita tai valtarakenteita tutkijat joutuvat usein kritiikin kohteiksi. Sosiaalisen median kanavilla viestivät tutkijat joutuvat usein myös vihapuheen kohteeksi. Tutkijayhteisön Siitä viis -hanke osoitti, että saatu vihapuhekin voidaan kääntää tutkimuksellisiksi ja voimaannuttaviksi avauksiksi.

Tarvitseeko kirkko tutkimusta?

Entäpä sitten kirkko? Tämä kysymys on omakohtaisempi, koska työskentelen itse tutkimustehtävissä kirkon palveluksessa. Kysymykseen vastaaminen oli keskeistä myös Heikki Wariksen johtamalle neuvottelukunnalle, joka esitti kirkolliskokoukselle vuonna 1968 Kirkon tutkimuslaitoksen perustamista. Neuvottelukunnan ja sitä edeltäneen komitean lähes kymmenen vuotta kestänyt työrupeama olikin kristallisoinut perustelut hyvin selkeiksi. Niistä uutisoitiin Kotimaa-lehden numerossa 36/1968.

Ensimmäinen perustelu oli kristinuskon sanoma, ymmärrettävästi, kun esityksen vastaanottajana oli kirkolliskokous: ”apostoli Paavali kehottaa kristittyjä tutkimaan, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää, otollista ja täydellistä. Se tapahtuu aina määrätyssä historiallisessa tilanteessa ja konkreettisissa olosuhteissa.”

Toinen perustelu juontui arkielämästä ja kirkon tarpeesta olla perillä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja mitä se tarkoittaa kirkon kannalta: ”tutkimusta tarvitaan kehitettäessä nopeasti muuttuvissa oloissa kirkon työn ulkonaisia edellytyksiä”. Esimerkkeinä muuttuvista oloista mainittiin viisipäiväinen työviikko, kuntauudistus, uusi tiedonvälitys ja ihmisten osallistuminen sekä kirkon työvoiman tarve.

Kolmas perustelu oli ajaton ja voisi sopia mihin aikakauteen tahansa. Se tiivistää mielestäni sen, miksi ihmisten arvoja ja uskonnollisuutta on tärkeää tutkia: ”yhteiskunnallinen ja henkinen murros, jonka keskellä elämme, ei vaikuta vain ihmisten ulkonaiseen käyttäytymiseen vaan myös heidän asenteisiinsa, suhtautumiseensa ympäristöön, heidän maailmankuvaansa, heidän todellisuuden tiedostamiseensa.”

Tutkimus osana kirkkoa

Lähes 50 vuotta Kirkon tutkimuskeskuksen perustamisen jälkeen tutkimuksen merkitystä pidetään edelleen keskeisenä. Nyt sitä katsotaan useimmiten säästöpaineiden, organisaatiomuutosten ja toimintakulttuurin muutoksen näkökulmasta. Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö vuonna 2016 sanoitti asian seuraavasti: ”Kirkko tarvitsee jatkossakin keskitettyä vaikuttamis-, koulutus-, tutkimus- ja kehittämistoimintaa sekä viestintää, mutta niiden organisointi ja toteutus on järjestettävä uudelleen.” Tulevaisuuskomitea esitti kirkon kehittämispalveluiden perustamista nykyisten erillisten yksiköiden tilalle ja määritti kehittämispalveluiden toimenkuvaksi tutkimus-, koulutus- ja vaikuttamistoiminnan sekä kokonaiskirkollisen viestinnän. Tärkeä tavoite oli lisäksi ”koordinoida hiippakuntiin ja seurakuntiin ulottuvaa valtakunnanlaajuista kehittämistoiminnan verkostoa sekä tukea toimintakulttuurin uudistamista.”

Sanoituksista käy ilmi, että tutkimus mielletään viestinnän ja koulutuksen tavoin vaikuttamistoiminnaksi. Tästä voin olla samaa mieltä. Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnalle annetussa palautteessa tutkimuskeskuksen ja viestinnän työntekijät korostivat muun muassa sitä, että sekä viestinnän että tutkimuskeskuksen työstä yhä merkittävämpi osa suuntautuu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä laajemmin yhteiskunnan palvelemiseen. Kirkon yhteiskuntasuhteiden kannalta tärkeäksi nähtiin myös se, minkälaista tutkimusta tuotetaan ja kuinka siitä viestitään ulospäin.

Aika ajoin eri tahoilta esitetään kysymys, onko mielekästä, että kirkko ”tutkii itseään”. Tämä kärjistys ei kylläkään tee oikeutta kirkon sisällä toimivan tutkimusorganisaation toiminnalle. Kaikki vaikuttamistoiminta on lähtökohtaisesti vuorovaikutuksellista. Me teemme tutkimusta sillä pyrkimyksellä, että sen tuloksia hyödynnetään kirkossa ja muuallakin yhteiskunnassa, ja meidän tutkimusaiheemme taas pitäisi nousta kirkon ja yhteiskunnan arjesta ja todellisuudesta. Kirkko tarvitsee tutkimusta ja tutkimus kirkkoa. Tutkimuksen vaikuttavuuden kannalta on kuitenkin myös keskeistä, että se näyttäytyy ulospäin riippumattoman toimijan tekemänä.

Kirkon tutkimuskeskus on tutkinut, viestinyt ja vaikuttanut vuodesta 1969 asti. Toivotamme kaikki tervetulleiksi juhlistamaan merkkivuosiamme seminaariin ja iltajuhlaan 13.3.2019 Tampereella!

Tutkimus kirkon tukena – Kirkon tutkimuskeskus 50 vuotta


Veli-Matti Salminen

Tutkija
Kirkon tutkimuskeskus

 

 

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *