Uskonnollinen viestintä – saarnasta someen

Eeva-Kaisa Heikura on aloittanut Kirkon tiedotuskeskuksen tiedotuspäällikkönä huhtikuussa 2016.

Eeva-Kaisa Heikura on aloittanut Kirkon tiedotuskeskuksen tiedotuspäällikkönä huhtikuussa 2016.

 

Saarnasta someen oli Helsingin yliopiston Teologisessa tiedekunnassa pari vuotta sitten pidetyn dosenttiluentosarjan ytimekäs nimi. Lainaan sitä otsikokseni, kun tarkastelen seuraavassa muutamia uskonnollisen viestinnän näkökulmia uuden ”kirkonviestijän” silmin.

Otsikon voi ensinnäkin nähdä kuvaavan uskonnollisen viestinnän kaksituhatvuotista historiaa. Sanoman julistaminen on kehittynyt suullisesta kasvokkaisviestinnästä digitaaliseksi julistukseksi sosiaalisen median sovelluksissa. Vuorilta ja Areiopagilta on kuljettu pitkä matka biteiksi nykyihmisen takataskuun.

Toisaalta otsikon voi nähdä nykypäivän kristillisen viestinnän poikkileikkauksenakin. Saarna on edelleen olennainen osa kristillistä viestintää. Nyt sille ja muulle uskonnolliselle viestinnälle vain on lukuisia muitakin jakelukanavia kuin jumalanpalvelus ja saarnatuoli.

Kirkon neljät miljoonat kasvot

Kevään kirkolliskokouksessa käytiin varapuheenjohtajan vaaliin liittyen lyhyt dialogi siitä, voiko kirkolliskokouksen varapuheenjohtajaa tituleerata kirkon kasvoksi. Viestijän näkökulmasta kysymys kirkon kasvoista – tai äänestä – onkin alati mielenkiintoinen. Kuka tai ketkä käyttävät eri viestintäareenoilla kirkon ääntä? Onko joku niistä äänistä virallisempi kuin toinen?

Luterilaisella kirkolla ei ole katolisen kirkon paavin kaltaista ylintä auktoriteettia, jonka ääni kuuluisi ylimpänä ja hallitsevana. Kirkolliskokouksen päätösten ja toisaalta myös piispainkokouksen kannanottojen voi toki nähdä edustavan auktorisoitua kirkon ääntä. Kirkollis- ja piispainkokous eivät kuitenkaan jo harvan kokoustahtinsa vuoksi kykene toimimaan ketterinä keskustelijoina nykypäivän median yhä kiihtyvässä vauhdissa.

Tuoreen kirkonviestijän näkökulmasta onkin ilahduttavaa, että niin monet kirkon toimijat arkkipiispasta alkaen ovat rohkeita julkisia keskustelijoita. Niissäkin asioissa, joissa kirkon yhtenäistä näkemystä ei ole muodostettu, media saa kysyessään vastauksia ja punnittuja näkemyksiä. Myös sosiaalisessa mediassa kirkkoa edustavat eri tahot vaikuttavat aktiivisesti.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viestintää ei voi tarkastella pohtimatta luterilaiseen itseymmärrykseen kuuluvaa moniäänisyyttä. Kun virka tai uskon tapa ei nosta ketään toisen yläpuolelle, kirkkoon mahtuu erilaisia tulkintoja, joiden on lupa kuulua ja näkyä.

Nykyisessä mediamaailmassa nämä erilaiset tulkinnat ja niistä käytävä keskustelu saavat tilaa ja näkyvyyttä entistä helpommin. Jokainen voi luoda oman viestintämaisemansa ja kuulua niihin fyysisiin tai virtuaalisiin viestintäyhteisöihin, joihin itse haluaa kuulua ja joissa haluaa tulla kuulluksi. Kaikki voivat sanoa mielipiteensä eikä toisen ääni ole välttämättä vahvempi toista. Sosiaalinen media onkin madaltanut suomalaisten kynnystä keskustella uskonnosta ja hengellisistä asioista.

Selkeistä linjoista erimielisyyden etiikkaan

Moniäänisyydessä on toki haasteensa. On tilanteita ja on asioita, joissa muu yhteiskunta odottaa kirkolta selkeitä linjanvetoja, yhteisiä pääviestejä. Kun tätä ei kyetä tekemään, kirkko näyttää ulospäin päättämättömältä ja riitaisaltakin.

Kirkon tutkimuskeskuksen Kimmo Ketola on tähän liittyen osuvasti muistuttanut verkkoviestinnän kahdesta puolesta. Mielipide-erot tulevat netin myötä julkisiksi, mikä pahimmillaan luo ja vahvistaa mielikuvaa riitelevästä kirkosta. Erilaisten näkemysten julkitulo mahdollistaa Ketolan mukaan kuitenkin myös lähentymisen. Näkyviin tulevia asioita on pakko ruveta käsittelemään, ja kantaaottajien on opeteltava käytännössä erimielisyyden etiikkaa.

Olennaista onkin sävy, jolla erilaisista näkemyksistä keskustellaan. Jos löydetään rauhaisa ja rakentava keskustelutyyli, moniäänisyys voi näyttäytyä suvaitsevaisuutena ja toisen ihmisen arvostamisena.

Toisistaan eroavien tulkintojen lisäksi evankelis-luterilainen kirkko sisältää vahvan yhteisen ytimen, ilosanoman. Tähän ytimeen, viestinnän kielellä kirkon ydin- tai perusviesteihin, nojaa kirkon identiteetti ja toiminnan legitimiteetti. Kun perusviestit ovat kunnossa ja yhtenäisiä, kirkkoa jakavat keskustelunaiheet eivät peitä niitä alleen.

Verkkokirkko vai virtuaaliseurakunta

Uusien medioiden ja uskontojen suhdetta tutkivan Heidi Campbellin mukaan kirkot eivät useinkaan ole olleet ensimmäisenä käyttämässä uusia viestintäkanavia. Kirkkojen johto kuuluu hänen mukaansa yleensä ”odotetaan ja katsotaan” -joukkoon.

Uusia viestintäkanavia koskeva arviointi ei ole kirkkokunnille Campbellin mukaan helppoa. Kirkon tulee suhteuttaa käyttämänsä mediat uskonyhteisön traditioon ja historiaan, mutta myös ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja vallitseviin arvoihin.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyinen viestintäkartta ei mielestäni täysin vahvista Campbellin väitettä kirkkojen varovaisuudesta. Verkkokirkko vie jo messun palvelutaloon, ja samaisen palvelun avulla morsiusparit voivat tilata häistään suoran verkkolähetyksen. Kirkon työntekijät keskustelevat nuorten kanssa Demi-lehden keskusteluissa. Sunnuntaisin twaarnataan ja vlaarnataan. Piispan ajatuksia ja näkemyksiä voi kysellä suorassa Periscope-lähetyksessä.

Myös historia todistaa toisin kuin Campbellin väite. Jumalanpalvelukset olivat ensimmäisiä välitettyjä radio-ohjelmia yleisradiotoiminnan käynnistyttyä Suomessa vuonna 1926.

Kansainvälisesti verrattuna meillä toki saattaa olla vielä matkaa hengellisen elämän, uskonnollisten rituaalien voimakkaampaan toteuttamiseen sähköisten medioiden kautta. Meillä Suomessa varsinainen sähköinen uskonnon harjoittaminen on – pitäisikö sanoa luterilaisen rauhalliseen tapaan – huomattavasti henkilökohtaisempaa ja pienieleisempää kuin toisentyyppisissä kulttuureissa: hartaushetki radiosta, peukun klikkaaminen kirkon facebookin rukoukseen, nojatuolikirkon lauluun yhtyminen.

Joitain viitteitä virtuaalisten rituaalien kasvusta jo kuitenkin on. Tällainen oli esimerkiksi viime syksynä lanseerattu pyhäinpäivän virtuaalikynttilä. Itsekin kävin tuon kynttilän isovanhempiani muistaen twitterissä ”sytyttämässä”.

Kohtaamisia silmästä silmään

On elintärkeää, että kirkko viestii laajasti, saarnasta someen. Kirkon vahvaa viestintää ovat myös arjen kohtaamiset. Siis ne kohtaamiset, joissa ihmiset katsovat toisiaan silmästä silmään. Niissä ei aina välttämättä pintatasolla tapahdu paljoa. Mutta silmiin katsomisen merkitys ja vaikutus on parhaimmillaan elämänsuuntaa muuttava.

Seuraavan kirkon viestintää luotaavan luentosarjan nimeen ehdotankin lisättäväksi yhden sanan. Kurssin nimi voisi olla Saarna, some ja silmiin katsominen.

Eeva-Kaisa Heikura_DoddEeva-Kaisa Heikura
tiedotuspäällikkö
Kirkon tiedotuskeskus

JÄTÄ KOMMENTTI

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *